Matkapäiväkirja: Pysäköinnintarkastajan päivä

Pysäköinnintarkastaja. Se siniasuinen hahmo, joka jättää uhkaavan sakkolapun tuulilasiin. Vai se siniasuinen hyvä haltija, joka pitää kaupungin turvallisena? Tiedottaja hyppäsi tarkastajien matkaan ja otti selvää siitä, mistä heidän työssään on kyse.

Herätyskello soi kello neljä. Kyllä, neljältä aamulla. On pimeää, haparoin kahvinkeittimen päälle tärisevin sormin.

Olen lähdössä töihin. Tänään olen ”pysäköinnintarkastaja”, tavallisen lämpimässä toimistossa läppäriä näpräävän tiedottajan sijaan.

Vähän tällaiseen arkeen olisi totuttelemista. Hississä peilistä katsovat kalpeat kasvot – tähän aikaan vuorokaudesta ei paljon jaksa meikkailla. Ulkona Hämeentie on oudosti hiljennyt. Pimeää, syksyn tuntee jo. Tihkusade levittää ohuen hunnun kasvoille.

Ensimmäinen lähijuna Helsingistä Espoon keskukseen lähtee 5:19, olen tarkastanut sen edellisenä iltana Reittioppaasta. Rautatieasemalle on käveltävä, tuuli repii sateenvarjoa Pitkälläsillalla – vain lentokenttäbussi liikennöi tähän aikaan. Mietin, kuinka tarkastajat yleensä pääsevät töihin. Heillä on oltava oma auto, tai heidän on valittava asuinpaikkansa työpaikan läheltä. Vain lehdenjakajat ja kahviloiden muonitusautot ovat liikkeellä tähän aikaan.

Asemakin on autio. Viimeisiä yön kulkijoita seinustoilla huput silmillä, takit tiukasti vartalon ympäri käärittyinä. Junassa palelen, väsyttää niin paljon. Yritin kyllä mennä ajoissa nukkumaan. Mutta kun ei se uni vain tullut yhdeksältä.

Tarkastajien toimiston pitäisi sijaita samassa pihapiirissä kuin oman työpaikkani, olen senkin kartalta tarkastanut ja kartan ruutupaperille eilisiltana piirtänyt. Mutta missä ihmeessä se sitten on? Oikean rapun kohdalla ei yksikään loisteputkilamppu pala. Lopulta löydän perille kahden sattumalta parkkipaikalle osuneen autoilijan avulla.

Ei ihme, etten löytänyt. Sälekaihtimet on vedetty tiukasti ikkunoiden suojaksi. En näe ovikelloa pimeässä, joten koputan. Toivottavasti eivät luule yön kulkijaksi, joka on tullut paikalle hajottamaan laseja, mietin. Askelia. Oven avaa hymyilevien, sinitakkisten tarkastajien ryhmä, kahvin tuoksu leijailee jostain kaukaa. Sisällä on lämmin ja valoa, pöydillä tietokoneita kuin missä tahansa toimistossa.

Yksi heistä on Pekka Kuusinen, Espoon kaupungin pysäköinnintarkastaja nyt kuudetta vuotta. Hän huolehtii oikeastikin uusien tarkastajien kouluttamisesta, joten hänen kanssaan viettäisin ensimmäiset 3-5 koulutusviikkoa, jos tahtoisin tarkastajaksi tositarkoituksella. Pekka katsoo uutta tulokasta tuimasti, mutta ei hän silti pelottava ole: säkkärät hiukset, vähän lystikkäät, kurkistavat lippalakin alta. Pian huomaa, että hän naurahtelee kuivasti partaansa. ”Meillä on Espoossa kolme tarkastuspiiriä. Me lähdemme tuonne Matinkylän suuntaan”, näyttää Pekka suurelta Espoon kartalta, joka on jaettu punaisilla tussinvedoilla eri alueisiin.

Nimillä varustetut magneetit tussitaulussa osoittavat, mihin piiriin kukakin on päivän aikana lähdössä. Meidän kyytiimme hyppää myös Kari, jykevä tarkastaja, jolle ei ehkä niin vain pottuilla. Tai en minä ainakaan pottuilisi.

Kierrokselle ei lähdetä tyhjin käsin: sivupöytä notkuu erilaista pienelektroniikkaa. Kämmenmikroilla kirjoitetaan sakot, tulostin tarvitaan niiden tulostamiseen. Tarkastajien työhön kuuluu myös ottaa kuvia sakotetuista autoista ja ympäristöstä, jotta myöhemmin ei synny väärinkäsityksiä. Tämä ei aina miellytä kansalaisia – kameroita on esimerkiksi väännetty kädestä ja heitetty lumihankeen, käy ilmi tarkastajien turvallisuusraportoinnista. Tapaus käsiteltiin oikeudessa.

Nykyisin tarkastajat työskentelevät pareittain juuri turvallisuussyistä – aiemminkin suosituksena oli työskennellä yhdessä, mutta käytäntö oli luisunut yksin työskentelyyn. Nyttemmin käytäntöä on kuitenkin tiukennettu. Viime aikoina tarkastajiin kohdistuva ”kiukuttelu”, kuten Pekka sitä kutsuu, onkin vähentynyt. ”Omalla käytöksellä voi vaikuttaa paljon. Joskus jopa oma ulkonäkö voi ärsyttää, mutta tärkeintä on pysyä itse rauhallisena. Pitää muistaa, että meidän tehtävänämme on myös ohjata ja opastaa, ei vain sakottaa”, hän sanoo.

Sakkojen, virallisemmin pysäköintivirhemaksujen. sijaan voidaan antaa myös suullisia ja kirjallisia huomautuksia. Tarkastajalla on päätäntävalta siitä, minkä tasoisiin toimenpiteisiin hän ryhtyy – mutta tärkeintä on, että kaikkia kohdellaan yhdenvertaisesti. Vuonna 2014 virhemaksuja kertyi yhteensä 39 107 ja huomautuksia 1914.

Tarkastaja on kuntalaisten palveluksessa: kuka tahansa voi esittää valvontapyynnön huomaamastaan pysäköinnin ongelmasta. Pekka selaa paperipinoa – pyynnöt käydään päivittäin läpi tarkastusmatkoilla.

Muut tarkastajat juttelevat vilkkaasti sermin takana, kukin valmistautuu omaan päiväänsä. Eikö heitä yhtään väsytä, todellakaan? Ei, joku sanoo käyvänsä vaivatta nukkumaan yhdeksältä, ja toinen näyttää pirteältä, vaikka unensaanti on mennyt yhteentoista.

Pekan sinisen kauluspaidan yllä on tarkastajan tummansininen liivi. Sen päälle hän vetää vielä fleece-paidan ja pitkähelmaisen sadetakin – paljon ulkona liikkuvan tarkastajan kannattaa varautua syksyyn. Sadetakin helman heijastimet välähtelevät tuulessa, kun etsimme parkkipaikalta oikean auton, jolla lähteä valvontamatkaa taittamaan.

Istun pelkääjänpaikalle – vaikka mikäs tässä on pelätessä, kahden turvallisen tarkastajan kanssa. Suurihartiainen Kari pakkautuu takapenkille, vedän omaa istuintani eteenpäin antaakseni hänelle jalkatilaa. Pekka kirjaa ylös lähtöajan, 6:19, kuten joka päivä vuoron alussa. Palatessa kirjataan myös ajokilometrit.

Ajoreitti on Pekan mukaan melko vapaa, kukin pari päättää sen itse aamulla annetun aluejaon rajoissa. Eniten huomauteltavaa löytyy yleensä suurilta asuin- tai liikealueilta.

Sakonsyöjiäkin on kohdattu

Viestintä- ja liikenneministeri Anne Berner linjasi vastikään, että pysäköintikiekkojen sääntelyä höllennetään – tulevaisuudessa kiekkojen ulkonäkö ei ole yhtä säädelty kuin nykyisin. Tällä hetkelläkin kiekoissa käytetään kuitenkin mielikuvitusta, kertovat tarkastajat – on löytynyt esimerkiksi Lohjan Prisman antamia vihreitä parkkikiekkoja, jotka eivät täytä nykyvaatimuksia.

Pysäköintikiekkojen nykysääntely on vuodelta 1990, ja se on hyvin yksityiskohtainen koon, värin ja tekstin määrittelyiltään. Uusi sääntelyehdotus, joka nyt on lausuntokierroksella, olisi väljempi: pysäköintikiekko määriteltäisiin laitteeksi, mutta laitteen kokoa, väriä, tekstejä tai ulkomuotoa ei tarkemmin määriteltäisi. ”Myös applikaatio kelpaisi ehdotuksen mukaan pysäköintikiekoksi – tulevaisuudessa voimme siis nähdä jonkinlaisia mobiilipalveluja perinteisten kiekkojen tilalla”, sanoo teknisen keskuksen lakimies Petteri Aumala.

Usein kohdillaan olevat kiekot näkyvät tuulilasien läpi vain autojen ohi ajettaessa; aina ei ole tarvetta avata ovea viileään syysilmaan. Isoilla alueilla, kuten esimerkiksi tiuhaan asutussa Leppävaarassa, kuitenkin jalkaudutaan. Jalkautumista suositaan mahdollisimman paljon. Vaikka tarkastajat työskentelevät pareina, eivät he kulje koko ajan käsi kädessä – tärkeää on vain säilyttää näkö- tai kuuloyhteys, Pekka selittää.

Ulkona on yhä pimeää, harjaantumattoman silmään kaikki autot näyttävät samanlaisilta. Edes koiranulkoiluttajia ei näy. Kun ihmisiä kohtaa, voi kuka tahansa kommentoida mitä tahansa. ”Ei sillä ole mitään väliä, millainen asukas on kyseessä. Olipa sitten minkkiturkki tai verkkahousu, kaikki osaavat kyllä menettää käytöstapansa”, Pekka selostaa.

Auto pysähtyy, astumme ulos, tarkastajat jalkautuvat kuvaamaan autoja. Entäs sitten, jos sakkoja ei maksa? Sakkolappuja on yritetty jopa syödä, paljastaa turvallisuusraportti. ”Sitten lähetetään maksu korotettuna kotiin. Se päätyy maksamattomana ulosottoon samaa reittiä kuin muutkin maksut”, sanoo Pekka.

Samoin kuin tarkastajat eivät sakota pahuuttaan, eivät myöskään kansalaiset pysäköi väärin ilkeyttään, Pekka uskoo. Usein ei ymmärretä esimerkiksi aluekieltomerkin tarkoitusta, kun pysäköimisen kieltävä merkki voi sijaita jopa kilometrien päässä.

Pääsääntönä onkin se, että Espoossa, kuten muissakin suurissa kaupungeissa, kannattaa pysäköidä vain erikseen sallituille tai merkityille paikoille. Muuten pysäköinti on todennäköisesti kielletty.

Suurennuslasin alla

Tuntuu kuin aivot heräisivät samaa tahtia valon lisääntymisen kanssa. Mietin, kuinka kauan Pekka ja kumppanit ovat kierrelleet katuja tavallisena työpäivänä siihen mennessä, kun minä vasta saavun töihin puoli yhdeksältä. Puoli Espoota, siltä tuntuu – miehet ovat tehokkaita, erottavat pitkästäkin rivistä autoja sen yhden väärin pysäköidyn.

Pysähdymme, maastoon on pysäköity luvattomasti. Pekka räpsii kuvia ympäri autoa – tavallisena päivänä tarkastajan kameraan kertyy 300–400 kuvaa. Kuvia ei oteta tirkistelyn tai kiusaamisen vuoksi, vaan mahdollisten myöhempien erimielisyystilanteiden varalta. Kuva kertoo varmasti, oliko kiekko paikallaan tiettyyn kellonaikaan tai ylettyivätkö auton renkaat parkkiruudun rajojen yli.

Katseita tavallisen työvuoron aikana saa – liian ujon ei selvästi kannata ryhtyä tarkastajaksi. Tuntuu siltä, kuin uiskentelisi äkisti kultakalalammikossa ja reunan takaa kurkkisi koko utelias Espoo. Jo kookas auto kaupungin tunnuksineen herättää huomiota – enkä niin ihmettele, että kuvien ottaminen voi hermostuttaa. Itsekin miettisin, minne ne päätyvät. Vastaus kuuluu: kaupungin kovalevylle. Eivät mihinkään julkiseen jakoon. Vuosien jälkeen ne poistetaan.

Tie vie läpi metsätien – Espoo on kuin rykelmä saaria kuivalla maalla, toisiinsa metsällä liitettyjä asutuskeskittymiä. Mietin aamukankeuden jälkeen, että ei tämä ehkä sittenkään hullumpaa hommaa olisi: huristella lämpimässä autossa läpi kaupungin. Pekka ja Kari kuitenkin romuttavat pilvilinnani: ”Nyt on ihannesää. Mutta sitten, kun tulee loskaa tai räntää, tai kun kädet jäätyvät pakkasessa, on vähän erilaista.”

Espoolaiset ovat sikäli onnekkaita, että kaupunki ei omista yhtäkään maksullista pysäköintipaikkaa. Aikarajoja kyllä löytyy. Katselen ympärilleni: suurin osa merkeistä näyttää sallivan pysäköinnin arkisin pysäköintikiekolla klo 6-18 välillä. Muuna aikana paikalla saa pysäköidä vapaasti. Omien paikkojen lisäksi valvotaan sopimuksin joitakin yksityisiä parkkipaikkoja esimerkiksi Jorvin, Otaniemen ja erilaisten koulujen ja päiväkotien alueilla.

Romujen nouto halvempaa kuin sakkojen maksu

Ajokortiton tiedottajakin oppii matkalla lisää liikennemerkeistä: kun Kari poistuu ulos sakottamaan kiekoitta jääneitä autoja, Pekka selittää: pelkkä P, ei aikarajoja. 24 tunnin merkki – tosiaankin vain se 24 tuntia, ei enemmän. Lauantain säännöt suluissa, sunnuntain punaisella.

Välillä vaikuttaa siltä, että osalla pysäköidyistä autoista ei aio kukaan enää ikinä ajaa – tyhjentyneitä renkaita, ruostetta. Tarkastajan pieni kämmenmikro on älykäs otus, se kertoo rekisterinumeron syöttämällä, onko auto enää liikennekäytössä. Romuista itse eroon hankkiutuminen tulee jopa halvemmaksi kuin sakkojen saaminen: Espoossa esimerkiksi Romu Keinänen Oy noutaa suuria romueriä veloituksetta, kun sakot taas raottavat aina kukkaronnyöriä.

Mittailemme katseillamme katumaalausten sisään parkkeerattuja autoja – kyllä, kaikki näyttää olevan kunnossa. Liikennemerkin mukaan pysäköintialue jatkuu aina 28 metriä liikennemerkin jälkeen. Mutta ilman maalattuja pysäköintipaikkoja… kuinka tarkastajakaan tietäisi, missä kulkee pysäköinnin raja? No, laitteet ovat monet. Tarvittaessa tarkastajan käytössä on lasermittari, joka kertoo etäisyydet tarkasti. ”Mittoja ei kuitenkaan oteta asiakkaan vahingoksi, vaan ne merkitään virhemaksun lisätietoihin. Toleranssirajat ovat melko suuret asiakkaan eduksi”, huomauttaa lakimies Aumala.

Tarkastajan on helppo kokea olevansa oikeassa, koska hän yleensä on – mutta onko tarkastaja itse koskaan saanut sakkoja? Pekka hämmentyy kysymyksestä hieman, mutta ei häpeä kertoa. ”Olen, kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli virhe, mutta toisella otin ihan tietoisen riskin”, hän sanoo. ”Mutta ymmärrän minä muutenkin, että maksun saaminen ärsyttää – niinhän se on, kun mennään toisen kukkarolle. Ei siihen tarvita omakohtaista kokemusta”, hän jatkaa.

Pekka arvelee sakottamisen olevan myös itsetuntokysymys: pikkuvirkamiehen sakottamaksi tuleminen ei tunnu hyvältä. Omaa virhettä on vaikea myöntää. ”Joskus otetaan myös jälkeenpäin omia kuvia. Sellaisia, joissa kiekko löytyykin tuulilasista ja renkaat ruudusta. Mutta on niitä kuvia meilläkin, yleensä sellaisia, jotka on otettu näitä kuvia ennen”, sanoo Pekka.

Toisinaan tarkastajien epäillään saavan sakottamisesta erityisiä ”kiksejä” tai pullistuttavan omaa palkkapussiaan sakkoja mahdollisimman paljon jakamalla. Tarkastajilla on kuitenkin kuukausipalkka, eivätkä sakkorahat mene koskaan virkamiehen taskuun.

Mopoilijat ja INVA-autoilijat erityispysäköijiä

Parityöskentelyyn päädyttiin turvallisuussyistä, mutta onhan tämä nyt myös puhtaasti mukavaa. Kommentit voivat olla karuja, mutta kun kaiuttimista pauhaa Eppu Normaali ja rento huumori täyttää auton, ei työ tunnu hassummalta. ”Aiemmin, kun vaikka viikonloppuna kierteli yksin, niin olihan se aika yksinäistä. Kivempi näin pareittain on”, murahtaa Pekka, ja Kari säestää takapenkiltä: ”Joo!”

Valkoisin, kissankokoisin kirjaimin maalattu INVA vaikuttaa olevan monille vain koriste ruudussa – niin monta sakkoa annamme liikuntarajoitteisille tarkoitetuille paikoille pysäköinnistä. Tavallisin selitys on kuulemma se, että ”kävin vain lyhyesti”, kuten jalkakäytävälle pysäköidessäkin. Voi kuitenkin miettiä, mitä ajattelisi siitä, että oma kehnosti liikkuva vaari ei löytäisi pysäköintipaikkaa muiden valloittaessa ne.

Jalkakäytävällä voi lyhyesti pysähtyä erilaisten lastaustilanteiden takia. Jotta lastaus olisi pysäköinnintarkastajan mielestä uskottavaa, pitäisi kuitenkin näkyä jonkinlaista liikettä – ja tarvittaessa he voivat jäädä viideksi minuutiksi paikan päälle seuraamaan, näkyykö auton ympäristössä mitään liikettä. Muuttokuormien kantajan ei silti tarvitse hätääntyä: kun lastaus tai purku on selvästi menossa, voi muuton hoitaa loppuun asti, kunhan ei tuki tietä muilta jalkakäytävällä liikkuvilta.

Mopoilijoita tarkastajat kohtelevat hieman lempeämmin kuin autoilijoita. Heidän ei tarvitse esimerkiksi käyttää pysäköintikiekkoa – tosin tarkastaja voi tarkastaa viipymisajan venttiiliseurannan avulla. Käytännössä tällöin vahditaan sitä, pysyvätkö pyörät samassa asennossa tuntikausia – jos pysyvät, ei ajopeli ole luonnollisesti liikkunut.

Mopoilijat saavat myös ajaa pyörätiellä liikennemerkin niin salliessa. Pysäköidä he voivat myös jalkakäytävälle kuitenkin niin, että eivät haittaa muiden kulkua. Aluekieltoalueella hekään eivät saa pysäköidä. Ongelmallista on tosin se, että mopo on voinut saapua aluekieltoalueelle pyöräteitä pitkin – eikä kuski tällöin ole voinut nähdä aluekieltomerkkiä. Tällaisissa tapauksissa Pekka antaakin armoa.

Samoin on enemmän oikeuksia INVA-autoilijoilla, vaikka eivät hekään saa muiden tiellä olla. He voivat kuitenkin pysäköidä esimerkiksi kuuluisalle aluekieltoalueelle sekä aikarajoitteiselle pysäköintipaikalle ilman pysäköintikiekon käyttövelvollisuutta.

Jokaisen tarkastajan taustalla on tarina

Matka jatkuu Suvelasta ja Sunasta kohti Nöykkiötä ja Latokaskea. Vaikka kaupunki aamulla tuntuu hiljaiselta, emme ole yksin – kaupungin pysäköinninvalvoja Petteri Aumala, Espoon teknisessä keskuksessa työskentelevä lakimies ja kaikkien tarkastajien pomo, voisi halutessaan GPS:n avulla seurata jokaisen auton matkaa. Näin uuden valvontapyynnön tullessa löytyisi esimerkiksi nopeasti lähin auto tarkastamaan tilanne.

Pysäköinnintarkastajaksi tulon säännöt ovat väljät – siihen tarvitaan ajokortti ja liikennetuntemusta. Aiemmin varsinaista koulutusta ei ollut lainkaan, nykyisin poliisiammattikorkeakoulu tarjoaa yksittäisiä kursseja, joita myös Espoon tarkastajat ovat suorittaneet oman työn ohessa. Käytännössä tarkastajan ura kuitenkin alkaa 3-5 viikon työssä oppimisella – eli Pekan vieressä istumalla ja niitä samoja oppeja kuuntelemalla, joita minäkin nyt koko päivän saan.

Vilkaisen vierustovereitani. Mietin, millaisia ihmisiä he mahtavat olla. Tarkastajat nähdään usein vain tiukasti sääntöjen mukaan armotta laputtavina virkamiehinä, ei inhimillisinä olentoina, joilla on työpäivän jälkeen elämänsä siinä, missä meillä muillakin.

Pekka on tullut pysäköinnintarkastajaksi painomusteen tuoksusta. Tarkastajiksi päätyy ihmisiä hyvin erilaisista taustoista. Pekka itse teki pitkän uran perinteikkäässä kirjapainossa, Suomen vanhimmassa yrityksessä, kunnes firma meni nurin vuonna 2008. 366 vuotta historiaa katosi, samoin kymmeniä työpaikkoja. Pekka ei enää palannut ladontakoneiden ja vuosikertomusten pariin, vaan etsi aivan uuden suunnan. Kari taas on kotoisin turvallisuusalalta.

Uusia merkkejä kansalaisten toiveesta

Kierrämme Soukan palvelutalon pihaan – tänne emme tulisi, ellei kaupungille olisi annettu valtuutusta valvoa tätä yksityistä pysäköintipaikkaa. Henkilökunta ja vierailijat näyttävät pitävän hyvin huolen omista pysäköintiluvistaan, ne odottavat kiltisti tuulilaseissa.

Kuten autoilijalla, on myös tarkastajalla paljon muistettavaa: minne saa mennä, minne ei, mitä saa ja ei saa valvoa. Vaikka toisin voisi luulla, esimerkiksi koulujen ja päiväkotien pihoja ei valvota, ellei sitä ole erikseen pyydetty. Tiukan paikan tullen tarkastajilla on käytössään webmap eli nettipalvelu, jonka avulla omistussuhteet voi tarkastaa.

Tarkastajatkin ovat vain ihmisiä, heillekin voi sattua virheitä. Tavallisimpia tilanteita on se, että annetaan sakko, kun autosta ei löydy pysäköinnin sallivaa erityislupaa – mutta joskus lupa jää vain huomaamatta, vaikka se paikoillaan olisikin. Tällöin oikaisuvaatimus käsitellään ja virhe korjataan. Vuonna 2014 tehtiin yhteensä 4039 oikaisuvaatimusta. Niistä hyväksyttiin 280 kappaletta, ja huomautukseksi muutettiin virheen vähäisyyden takia 913 kappaletta.

Kurvaamme kerrostalon parkkipaikalle, jossa liikennemerkit ovat muuttuneet vastikään – eivätkä Pekka ja Kari anna sakkoja väärin pysäköidyille autoille. Aina autoilija ei huomaa liikennemerkkien muuttumista heti, ja siksi muutosalueille jaetaan sakkojen sijaan huomautuksia jonkin aikaa merkkien vaihdosta. Sen jälkeen palataan normaalielämään. Uusia merkkejä alueille saadaan joko kansalaisten itsensä aloitteesta tai teknisen keskuksen oman liikennesuunnittelun kautta. Joskus samat merkit ovat pysyneet aloillaan liian kauan, kun maasto ja liikenne ympärillä ovat muuttuneet.

Harmaat kerrostalot venyttelevät kohti taivasta sateen tauottua. Päivä on valjennut viimeistään nyt. Soukantiellä pelastustie on tukossa – jos tänne nyt saapuisi ambulanssi, ei se pääsisi perille asti. Sakkolappu heilahtaa.

Ilman tarkastajia vaari jäisi auton alle

Loputtomiin sakkoja ei kerry samasta syystä – samasta tilanteesta ja rikkeestä annetaan korkeintaan kolme virhemaksua vuorokauden välein. Jos muutosta ei tapahdu, odottaa ajopeliä siirto-ohjelmaan joutuminen 48 tunnin kuluttua. Tällöin omistaja joutuu hakemaan lunastamaan autonsa varikolta. Nyt törmäämme käytöstä poistettuun autoon 24 tunnin paikalla. Vaikka parkkipaikka olisi syrjäinen ja metsäinen, valvotaan sitä silti – ja sakkoja voi tulla.

Pekka viittoo minua siirtymään kauemmas ajoradasta – joskus voi sattua ”vahinkoja”. ”Joku voi kiihdyttää juuri sinun kohdallasi. Ei koskaan tiedä, jos joku haluaa tönäistä ikävästi.”

Pienet kiihdytykset tuntuvat vielä vaatimattomilta sen rinnalla, että tarkastajiin on käytä käsiksi, heiltä on uhattu murskata kasvot. On haukuttu idiootiksi ja syljetty päälle. Tarkastajat ovat tehneet rikosilmoituksia ja tapauksia on puitu oikeudessa.

Lauhkeana pysyminen voi joskus olla haastavaa, mutta virkamies ei voi tehdä muutakaan. Toisaalta hyvää palautetta tulee myös paljon. Henkilökohtaisesti Pekka on päässyt vähällä ilkeällä palautteella – ja ymmärrän sen hyvin. Hänen olemuksensa on samaan aikaan rauhallinen, jämäkkä ja asiallinen. ”Selvissä vaaratilanteissa ei ole tarkoituksenmukaista työntää nenäänsä joka paikkaan”, sanoo Pekka.

Uhkaavia tilanteita koskee selvä sääntö: niistä poistutaan. Joskus väliä voi olla myös tarkastajan sukupuolella. Naiset ovat joskus saaneet kuulla miesten suista, että ”minuahan eivät naiset komentele”. Tämä on kuitenkin vähentynyt ajan mittaan.

Kyse ei ole vain rahankeruusta, vaan tarkastajat ohjaavat ja opastavat pysäköinnissä. Ilman tarkastajia pelastustiet olisivat äkkiä tukossa, akuuttipotilaat eivät pääsisi tarpeeksi nopeasti Jorvin sairaalaan. Pyörätuolipotilaat joutuisivat kiertämään ajoradan kautta – samoin vanhukset, lapset ja sokeat. Liikenne puuroutuisi, maastoon pysäköinnistä aiheutuisi kaupungille lisäkustannuksia – eli lopulta hinnan huonosta pysäköinnistä maksaisivat veronmaksajat. Maastopysäköinti voi aiheuttaa myös ympäristöhaittoja, kun luontoon joutuu lasinsiruja tai öljyä vuotavista laitteista. ”Ei tämä kiusaamista ole”, murahtaa Kari.

Ohitamme rannan, kaislat heiluvat tuulessa. Tuuli kyntää veteen viiltoja, suhahdamme kaarteeseen. ”Koulujen edustalla voi olla villikin meno. Vanhemmat tuovat lapsia kouluun hirveällä kiireellä, vähän sillä periaatteella, että ’kunhan vain oma lapsi ehtii/ itse ehdin ajoissa’. Muista jalan tai pyörällä kouluun tulevista lapsista ei sitten olekaan niin väliksi”, huomauttaa Pekka.

”Hyvä kun kävitte” -kommentit saavat jatkamaan työssä. Palautteen laatu riippuu myös siitä, kenen intressit ovat kyseessä – pyöräilijä ja sokea kiittävät, kun autot eivät seiso jalkakäytävillä. Kuskit eivät ole samaa mieltä.

Vain varmoja päätöksiä

Saavumme uimahallin pihaan. Joku voisi ihmetellä, miksi sakkoja löytyy vain toiselta puolelta pihaa – se johtuu siitä, että täällä Espoon kaupungille on annettu tehtäväksi valvoa vain toiselta puolelta löytyviä liikuntarajoitteisten paikkoja. Pysäköinninvalvonnan logiikkaa ei aina tunneta, ja siitä syntyy ristiriitoja.

Viereisestä pakettiautosta singahtaa pitkä tuijotus. Miten tätä jaksaisi päivästä toiseen, mietin. Mutta ennen kuin ehdin miettiä liikaa, olemme jo poissa.

Tarkastamallamme pihakadulla pysäköinti on sallittu vain INVA-luvan saaneille ja muille, jos liikennemerkit niin osoittavat. Esimerkiksi läheisen pitserian omistajalle on myönnetty pysäköintiä varten erikoislupa. Nyt 8:30 pitsat eivät vielä uunissa paistu, ravintolan edusta on autio.

Myös tarkastajalla täytyy olla paljon muistettavaa – kaikki erityisluvat, valvottavat ja rauhaan jätettävät alueet. ”Koulutuksessa näkee selvän kaaren. Kun toistetaan samoja asioita kyllästymiseen asti, niin kyllä siinä kehittyy”, sanoo kouluttaja-Pekka.

Työn hyvänä puolena miehet pitävät vaihtelua. Pekka ei ole ainoa, jolle on annettu erityisvastuita; joku muu voi huolehtia vaikkapa autoista tai vaatehankinnoista. ”Vaikka työ tavallaan toistaa itseään, on myös paljon vapautta valita. Erityisvastuut tuovat vaihtelua”, tarkastajat selittävät.

Aurinko pilkistää, kaksikko vaihtaa paljon puhuvan katseen nähdessään jälleen kerran saman auton väärin pysäköitynä. Heidän muistinsa vaikuttaa ihmeelliseltä; kuin he muistaisivat ulkoa jokaisen Espoon korttelin ja jopa auton. ”Tässä kehittyy tietty haukansilmä”, hymyilee Pekka.

Haukansilmä on pitkän kokemuksen tulosta. Epävarmoja päätöksiä ei tehdä – jos tarkastaja on epävarma siitä, miten toimia, hänen tulee soittaa kokeneemmalle. Tavoitteena on oikeassa oleva, yhdenvertaisia päätöksiä antava haukansilmä kaikille.

Sakkoja yhtä lailla kaupungin työntekijälle

Jotkut eivät tunnu haukansilmien vierailuista vain oppivan. Pyörähdämme kääntöpaikalla, jossa sama auto on kerännyt jo kymmeniä sakkoja. Utelias naapuri seuraa sivusta, kun miehet kuvaavat autoa eri kulmista. ”Eikö se voisi saada jo paljousalennusta?” hän kysyy.

Alennuksia ei valitettavasti ole jaossa. Sakkonsakin tämä omistaja on maksanut kuten kuuluu, se selviää Pekan kämmenmikrosta autoon palatessa. Hän vain tuntuu pitävän kääntöpaikkaparkkipaikastaan – kalliista hinnasta huolimatta.

Pekka heittää autolla tiukan käännöksen rinteessä. Oli sää mikä tahansa, autoa on osattava käsitellä, hallita tiukoissa paikoissa. Liikennetuntemuksen lisäksi on siis osattava myös ajaa itse. ”Saattaa muuten liikennemerkit hyökätä kimppuun”, heittää Kari takaistuimelta. Tässä autossa leijuu kevyt mutta hyväntahtoinen huumori.

Usein sakkoja saavat myös yksityisalueelle pysäköidyt autot. Aina esimerkiksi kerrostaloyhtiön pihaa ei tulla pitäneeksi yksityisalueena. ”Mutta sitä voi miettiä niin, että menisitkö itse pysäköimään omakotitalon pihaan. Luultavasti et”, Pekka huomauttaa. Myös tarkastajat itse välttävät parhaansa mukaan yksityisten tonttien läpi ajoa – he pyrkivät elämään kuten opettavat.

Aina kaupungin omatkaan työntekijät eivät ymmärrä yhteisiä sääntöjä. Nyt Kari nousee autosta ulos autosta huomauttamaan kahta varoitusliivistä työmiestä miestä siitä, ettei jalkakäytävä ole pysäköintipaikka. Selvittelyssä kestää hetki – vastapuoli ei meinaa uskoa, että nyt olisi oikeasti siirrettävä auto. Pidemmällä juttelulla tilanne kuitenkin ratkeaa, tarkastaja saa tahtonsa läpi.

Oma asenne on jälleen ratkaissut. Kari meni paikalle rauhallisesti. Selitti kärsivällisesti, miksi autoa uhkasi sakko. Rauhallinen suhtautuminen ei provosoinut vastapuolta. Tarvittaessa alun rauhallista suhtautumista olisi voinut tiukentaa aste asteelta, jos yhteistä säveltä ei olisi löytynyt.

Korttelin autorivejä silmäillessä Pekan silmät vaeltavat tuulilasista toiseen. Häntä ei kiinnosta, kuka auton omistaa – olipa tämä sitten vaikka diplomaatti. Kaikkia kohdellaan samalla lailla. ”Täytyy vain oppia pysäköimään”, Pekka tiivistää rauhallisesti.

Autoilijat eivät ole vihollisia, tätä Pekka korostaa kaikille kouluttamilleen tarkastajille. Sakottamisen syytkin voi tarkastaa kämmenmikrosta löytyvästä luettelosta – syitä löytyy kymmenittäin.

Sakkoja pyritään usein myös välttämään juttelulla, jos mahdollista. Tällä kertaa ohjeistus riittää: urheilukentän laidalla jalkapallovalmentajat siirtävät kiltisti väärin pysäköityä autoa.

Kohtaamisia auton omistajien kanssa ei siis vältetä. ”Sitä haluan aina painottaa, että emme tee työtämme salassa tai kyttää ketään nurkan takana. Emme tule puskista, emme odota, että saisimme sakottaa juuri sinua”, korostaa Pekka.

Lehdet kellastuvat lasin takana – ja kasvava päänsärky jyskyttää ohimoiden sisällä. Kahvi ei auta neljältä heräämiseen. Kiertelemme rauhallisella omakotitaloalueella – on vaikea uskoa, että täältä löytyisi turvallisuusraportin huutelijoita. Niitä, jotka sanovat, että olet ”tyhmä ja paha ihminen”.

Autoja autiomaassa

Pienellä Iivisniemen alueella pysäköintikieltoalue jatkuu – vaikka itse liikennemerkki nähtiin lähes kilometri sitten. Ohitamme auton, jonka tuulilasissa keikkuu jo yksi lappu, nyt tulee toinen. Seuraavaksi autoa odottaa nouto. Mietin, missä omistajat ovat – auto on hieno, metallinhohteinen, vaaleansininen. Matkoilla? En minä ainakaan haluaisi, että tuollainen auto hinattaisiin pois.

Päiväkodin parkkipaikalla Pekka näpyttelee sakkolaitetta suupielet tuimina. Vaikka sisällä autossa tunnelma on lämmin, ei julkisesti sovi näyttää liian hilpeältä. Siitä voisi syntyä väärä kuva – se, että tarkastajat ilkkuisivat sakotetuille. Se sama vanha kiusauskuva, jota vastaan Pekka kouluttaessaan taistelee.

Joskus sanoja ei tarvita – tiukasti yhteen hioutunut työpari ymmärtää toisiaan myös elekielellä. Pekan kiharat karkaavat lippalakin alta, lentävät villeinä tuulessa, autot päätyvät kameran muistikortille hiljaisuuden vallitessa. Mopot pääsevät venttiiliseurantaan.

Syksyisten lehtien liimautuessa auton konepeltiin sukellamme rinnettä alas, notkoon – jossa odottaa kasa hylättyjä autoja, paljon pahemmin lehtien alle hautautuneina. Samasta paikasta on kuulemma aiemminkin siivottu hylättyjä autoja pois. Ympärillä autoja valvovat pienet puumökit, ikkunat sirpaleisina.

Opet saavat noottia

Yhdeltätoista nälkä on jo huutava – olenhan syönyt aamupalan puoli viideltä, yli kuusi tuntia sitten. Onneksi miestenkin mielestä on aika kurvata takaisin tukikohdan pihaan ja avata eväsrasiat. Avaamme saman sälekaihtimilla suojatun kulmatoimiston oven, jota aamulla hapuilin – ja nyt huomaan, että sen ovenpieleen on selvästi kiinnitetty ovikello. Päällä vielä lukee ”ovikello”. Puna kohoaa vaivihkaa kasvoille, minä kun koputin. No, ei sitä voinut pimeässä nähdä.

Monien pelkäämät tarkastajat pitävät selvästi keittiöstä huolen – vaaleat, vaatimattomat pinnat kiiltävät, tiskejä ei näy altaassa. Pekka ojentaa minulle eväslukemisiksi tarkastajien työturvallisuusohjeet ja raportin – ne, joita olen tässä jutussa siteerannut. Ne ovat niin karua luettavaa, että ovat viedä ruokahalun. ”Minä tapan sinut.” Kuka noin sanoo? Juon lasin vettä päälle.

Hyvä ruoka, parempi mieli. Niin se on. Verensokerin kohoamisen myötä päänsärkykin helpottaa. Miehetkin ovat silmin nähden piristyneitä. ”No niin, minnes lähetään kruisailemaan?” he heittävät. Olisi tässä koko oma piiri tarjolla.

Ihan aluksi emme lähde merta edemmäs kalaan – vaan tarkastamme oman työpaikan viereisen parkkipaikan. Tässä voivat nyt kollegatkin saada sakkoja – minä voisin saada, jos olisin tullut tänä aamuna töihin autolla ja pysäköinyt väsymyspäissäni törtösti. Tällä kertaa kaikki säästyvät.

Armoa ei saa myöskään läheisen koulun parkkipaikka. Siellä auktoriteetit kääntyvät päälaelleen, kun opettajia sakotetaan parkkeeraamisesta mopo- ja moottoripyöräpaikoille, joita pääasiassa oppilaat käyttävät päivisin. Viimeisillä kriittisillä hetkillä koulun ovista kiiruhtaa paikalle nuori miesopettaja, hieman syyllisen näköisenä. ”Tuleeko minulle nyt sitten noottia?”

Pekka vilkaisee kädessään olevaa kämmenmikroa, autoa, miestä – ja päättää, että tällä kertaa ei tule. Mopojen ja moottoripyörien paikoille ei kuitenkaan saisi pysäköidä.

Tarkastaja ei salaa mitään

Matka kohti Matinkylää ohitamme Suurpellon asuinalueen, joka hohtaa uutuuttaan. Tähän aikaan päivästä alue näyttää aavekaupungilta – modernit kerros- ja pientalot kohoavat kohti harmaata taivasta, teiden ääriviivat ovat kuin arkkitehdin havainnekuvista vedettyjä – yhtäkään ihmistä vain ei näy. Ennen kuin kohtaamme työmiehen, joka on pysäköinyt autonsa väärään paikkaan. ”Eikö tähän muka saa pysäköidä? Kun töitäkin pitäisi tehdä!”

Mies protestoi, mutta siirtää lopulta autonsa. Asuinalueella, joka on vielä osin rakennustyömaata, haasteena on se, että pysäköintipaikat ovat vähissä. Kysymyksiä aiheuttavat vielä puutteelliset merkinnät. Tämän vuoksi rakennusvaiheen aikana suositaan huomautuksia, ja normikäytäntöön siirrytään katu kadulta sitten, kun ne valmistuvat.

Palautetta on tullut esimerkiksi vieressämme nököttävästä Siwan parkkipaikasta. Miksi toiselta puolelta hiekkakenttää löytyy sakkoja, toiselta puolelta taas ei? No, siksi, että vain toinen puoli kenttää kuuluu kaupungin valvottavaksi.

Väärinymmärryksistä huolimatta miehet vaikuttavat tyytyväisiltä elämäänsä. Katseet vaeltavat värikkäissä seinissä – näissä seinissä on käytetty luovuutta. Osa on kuin sisustuslehdistä. ”Maisema vaihtuu koko ajan, ihmiset vaihtuvat. On vapaa”, he sanovat kuin yhdestä suusta..

Suhahdamme uuden skeittipuiston ohi. Tarkastajilta löytyy mielipiteitä myös kaupungin rakentamisesta ja liikennejärjestelyistä. ”Tuossakin pitäisi olla parkkipaikka vieressä. Eivät ne skeittaajat ole kaikki 15-vuotiaita, on siellä vanhempiakin seassa. Ne tulevat omalla autolla, ja minnekäs se jätetään?” Pekka puuskahtaa.

Kaartelemme Ison Omenan ympärillä. Osuuspankin auto saa sakon siinä missä ostoksilla olevan perheenäidin. Pekka nostaa sormensa kämmenmikron näppäimille viimeisiä kertoja tämän päivän aikana. Hän tekee sen hitaasti, itsevarmasti, kun venytellen. ”Voisin kirjoittaa nopeamminkin, mutta en halua. Kirjoitan tarkoituksella hitaasti, jotta työ on näkyvää. Me emme salaile mitään.”

teksti: Saija Räsänen, tiedottaja, KAKE