Espoon uusi esteettömyysasiantuntija Sirkku Wallin: ”Jokainen meistä voi olla esteellinen”

Espoon uusi esteettömyysasiantuntija Sirkku Wallin vaihtoi yliopiston salit virastoon. Hän tahtoo edistää käyttäjälähtöistä suunnittelua – ja tietysti tehdä Espoon rakennetusta ympäristöstä avoimen kaikille.

sirkkuwallin2

Aina kun Espoossa rakennetaan, on Sirkku Wallinin katse läsnä. Hän on Espoon uusi esteettömyysasiantuntija, ja hänen tehtävänään on tarkastella kaikkia kaupungin rakennetun ympäristön hankkeita esteettömyysnäkökulmasta – olipa kyse sitten kaduista, puistoista tai kaupungin rakennuttamista toimitiloista, kuten päiväkodeista ja kouluista.

Tekemistä riittää, koska Espoo on tällä hetkellä yksi Suomen vilkkaimmista rakennuttajista.

”Varsinkin metroasemien ympäristössä rakennetaan aivan uudenlaista kaupunkia. On otettava huomioon esteettömyys itse metroon pääsyn kohdalla, mutta myös liityntäbussilinjoissa ja pysäkeillä. Laajemmassa mittakaavassa metron myötä uudistuvat myös monet ympäröivät kadut ja asuinalueet”, Wallin kuvaa laajaa työkenttäänsä.

Esteettömyysasiantuntija kiinnostuu myös palvelujen tavoitettavuudesta: juuri avautunut Matinkylän palvelutori on Wallinin mukaan hyvä esimerkki onnistuneesta esteettömästä palvelusta.

Wallin itse työskentelee rakennetun ympäristön esteettömyyden parissa, mutta esteettömyysajattelu kattaa monia muitakin alueita, kuten digitaalisen esteettömyyden: esimerkiksi kaupungin verkkosivujen ja sosiaali- ja terveydenhuollon järjestelmien tulisi olla kaikkien käytettävissä.

Katettuun pöytään

Laajasta toimikentästä huolimatta Wallin kokee tulleensa hyvin katettuun pöytään. Espoo on jo tähän saakka ollut edelläkävijä esteettömyydessä.

”Rakennusmääräykset luovat perustan esteettömyyden huomioimiselle, mutta Espoolla on ollut myös oma, tarkka linjansa, joka on koskenut esimerkiksi pihojen, sisätilojen ja opasteiden esteettömyyttä”, Wallin sanoo.

Hyvin suunniteltu ei vielä tarkoita hyvin toteutunutta. Wallinin mielestä on varmistettava, että ratkaisut myös toimivat käytännössä. Esimerkiksi vanhukset, vammaiset tai lapsiperheet voivat pelätä risteyksen ylittämistä, vaikka se olisikin hyvin suunniteltu. Samoin uimahalliin meno voi jännittää, jos ei ole aivan varma, mistä esteetön sisäänkäynti löytyy.

”Suosittelen käyttämään pääkaupunkiseudun palvelukarttaa. Sieltä löytyy hyvin tietoa siitä, kuinka esimerkiksi kirjastoon pääsee esteettömästi”, huomauttaa Wallin.

Enemmistön asia

Uusi työ on Wallinille suuri henkilökohtainen muutos. Viimeiset viisitoista vuotta hänen työpisteensä on sijainnut Aalto-yliopiston rakennetun ympäristön suunnittelun laitoksella. Jatkossa Wallin ei enää löydäkään itseään luennoimasta salilliselle innokkaita opiskelijoita.

”Toki elämä nyt vähän muuttuu, mutta Espoo on jo pitkään ollut tärkeä yhteistyökumppanimme, moni täällä on minulle entuudestaan tuttu. Espoossa on toteutettu viime vuosina monia kiinnostavia projekteja, joita seurattiin myös yliopistolla”, Wallin sanoo.

Wallin ei myöskään ole luonnontieteilijä perinteisimmästä päästä: nuorena hän työskenteli toimittajana Yleisradiossa, ja yhä hän on neljä kertaa vuodessa ilmestyvän Yhdyskuntasuunnittelu-lehden päätoimittaja.

”Yhteiskunnalliset asiat ovat lähellä sydäntäni. Ihmisen ja yhteiskunnan vuorovaikutus on aihe, joka ei vain lakkaa kiinnostamasta”, hän sanoo.

Wallinin valitsemalla urapolulla yhteiskunnallinen kiinnostus merkitsee sitä, että hän haluaa edistää osallistuvaa ja käyttäjälähtöistä suunnittelua. Se onkin lisääntynyt koko ajan – ja kaupunkilaiset ottavat nykyisin myös herkemmin kantaa kaupungin rakentamiseen. Koulutustason nousu ja sosiaalinen media ovat edesauttaneet kansalaisten osallistumista.

Uuden rakentamisen lisäksi on tärkeää kehittää myös olemassa olevia asuinalueita, Wallin uskoo. Metronseutujen kehittyessäkin on pidettävä huoli siitä, että vanhat asuinalueet saavat omat esteettömyysratkaisunsa. Samalla torjutaan segregaatiokehitystä eli asuinalueiden eriarvoistumista.

”Esteettömyys ei ole vähemmistön vaan enemmistön asia, vaikka usein toisin ajatellaan. Sen huomioon ottaminen on tärkeää kaikkialla”, Wallin sanoo.

Kuinka niin enemmistön asia? Wallin antaa esimerkkejä. Kuka tahansa meistä voi joutua lasketteluonnettomuuteen ja loukata jalkansa. Silloin portaita ei enää nousta entiseen malliin, ja tien ylittäminen käy hitaammin. Lastenvaunujenkin kanssa matka hidastuu. Peruskunnon rapautuessa ja iän noustessa jokainen huomaa oman rajallisuutensa.

Ei esteetöntä, ei viihtyisää

Esteettömyys liittyy myös moniin muihin kaupungin tavoitteisiin, kuten kestävän kehityksen mukaiseen suunnitteluun.

”Jos halutaan vähentää autoilua ja rakentaa kestävää kaupunkia, täytyy rakentaa myös esteetöntä kaupunkia. Se, mikä ei ole esteetöntä, ei voi olla myöskään viihtyisää”, Wallin sanoo.

Esteettömyys on Espoossa ajankohtainen asia tänä syksynä – kaupunginvaltuusto käsittelee syksyllä uutta esteettömyysohjelmaa, joka luo suuntaviivat tulevaisuuden esteettömien ratkaisujen suunnitteluun.

Ohjelman mukaan esteettömyysratkaisuja on tarkoitus miettiä jatkossa ohjausryhmässä, joka läpäisee kaupungin organisaation. Esteettömyys ei siis ole vain rakennusvalvonnan tai kaupunkitekniikan keskuksen asia. Lisäksi myös yksityisiä voidaan neuvoa esimerkiksi päiväkotien rakentamisessa.

”Moni asia on Espoossa hyvin, täällä tehdään monivuotista hyvää työtä. Se on myös aktiivisten kansalaisten ja luottamushenkilöiden ansiota”, Wallin sanoo.

teksti: Saija Räsänen, tiedottaja, KAKE

Kesätyösarja, osa 3: Jättilehtien varjossa

Suuria lehtiä, kauniita kukkia – söpöjä uusia tulokkaita puutarhassa? Ei välttämättä. Alkuperäiseen luontoon kuulumattomat vieraslajit voivat nitistää puutarhan muut kasvit ja vallata kaiken tilan itselleen.

Janne Hesso kartoittaa vieraslajeja aseinaan GPS-paikannin ja maastokartta. Vierellä ruttojuuria, joita voisi erehtyä luulemaan raparperiksi.
Janne Hesso kartoittaa vieraslajeja aseinaan GPS-paikannin ja maastokartta.

Melkein valmis luonnonsuojelubiologi Janne Hesso, 24, seisoo valtavan raparperimeren keskellä.

Vai ovatko ne sittenkään raparpereja? Ammattilainen erottaa heti, että vaikka suuret lehdet muistuttavat maukasta piirakaslajia, on kyse kuitenkin ruttojuuresta: vieraslajista, joka ei päästä lehtiensä alle valoa ja kuihduttaa näin elinympäristönsä muita kasveja.

Tänä kesänä Jannen tehtävänä on kiertää ympäri Espoota ja paljastaa, mistä päin löytyy Suomen luontoon kuulumattomia kasvilajeja. Ensimmäinen vieraslajikartoitus tehtiin Espoon ympäristökeskuksessa jo vuonna 2011, ja nyt viisi vuotta myöhemmin Janne päivittää tietoja ajan tasalle. Vasta kun tiedetään, mistä vieraslajeja löytyy, voi niitä myös tehokkaasti torjua.

”Aamut alkavat hyppäämällä autoon. Käyn läpi entiset kohteet ja kartoitan uusia. Pidän yhteyttä luonnonhoitopiireihin ja urakka-alueisiin, jotka ovat vastuussa vieraslajien käytännön torjunnasta. Usein asukkailta tulee hyvin vinkkejä vieraslajeista luonnonhoitopiireille, ja niiden kautta tieto kulkee myös kaupungille”, Janne kuvailee työtään.

Kiva paha vieraslaji – kaupunkilainenkin voi torjua

Alkukesä kuluu vieraslajien paikkoja kartoittaessa; heinäkuun lopulta alkaen on kuitenkin luvassa yhä enemmän toimistotyötä: Janne syöttää tiedot vieraslajeista Espoon käyttämiin paikkatietojärjestelmiin, MapInfoon ja Trimble Locukseen. Tämä käy helposti, kun GPS-laite on ensin painanut muistiin kasvien sijaintipaikat kartoitusretkillä. Kesän aikana pitäisi ehtiä tehdä myös esitteitä erilaisista vieraslajeista.

Ummikolle voi kuitenkin herätä kysymys: miksi ne vieraslajit nyt ovat niin vaarallisia? Onhan Suomen luontoon tullut uusia tulokkaita aina perunasta lähtien, ja hyvin on tultu toimeen.

”Vieraslajien ongelma on se, että ne estävät usein muiden, kotoperäisten kasvien kasvua ja supistavat luonnon monimuotoisuutta. Ne saattavat esimerkiksi levittää juuristomyrkkyjä tai varjostaa maata niin, että muu kasvillisuus kuolee. Tulokkailta puuttuvat usein myös omat kasvinsyöjät, loiset ja taudit jolloin ne pääsevät lisääntymään estottomasti”, Janne sanoo.

On myös pohdittu, pitäisikö tyypillisesti Aasiasta kotoisin olevien vieraskasvien luonnollisia loisia tuoda kasvien kotimaasta varta vasten tulokkaiden kasvua hillitsemään. Tämäkään ei kuitenkaan välttämättä ole hyvä ajatus, koska silloin ei tiedettäisi, mitä loiset tekisivät muille suomalaisille kasveille.

Mitä on siis tehtävissä?

”Jos kaupunkilaista ajattelee, niin puutarhajätettä ei saisi viedä metsien reunoille. Voi seurata oman pihansa tilannetta ja kitkeä tarpeen mukaan. Kaupunki myrkyttää vieraslajeja, ja koko ajan etsitään luonnonmukaisempia keinoja torjua kasveja. Joskus kokeillaan myös murskausta, jossa kone möyhii maata ja silpoo kasveja, mutta tällöinkin torjunta esimerkiksi puiden välissä jää käsityöksi”, Janne kertoo.

Esimerkiksi jätti- ja rikkapalsami ovat yksivuotisia kasveja, joiden pihan valloituksen voi katkaista repimällä kasvit käsin maasta. On vain huolehdittava, että kitkentä tehdään, ennen kuin kukat ehtivät levittää siemeniä ympärilleen. Palsamien pyöreät siemenet poksuvat ja sinkoutuvat useiden metrien päähän emokasvista, mutta vedessä kelluvina ne voivat levitä ojia ja puroja pitkin vieläkin kauemmas.

Niin ikään tavallinen ja haitallinen vieraskasvi on jättiputki. Se on kaksivuotinen kasvi, joka ensimmäisenä vuotenaan kasvattaa talvehtivan lehtiruusukkeen. Toisena vuotena lehtiruusuke kasvattaa kukkavarren. Tehokkain tapa torjua jättiputkia on kaivaa lehtiruusuke heti ensimmäisenä kasvuvuonna ylös maasta esimerkiksi lapion avulla. Jättiputkista syntyy ihmisen iholle palovamman kaltaisia oireita, joiden paraneminen on hidasta, joten torjuntatyössä on käytettävä suojavarusteita.

Virkistysarvoja, monimuotoisuutta vai molempia?

Melkein valmis maisteri ei ole ensimmäistä kertaa kartoitustöissä – aiemmin Janne on työskennellyt mm. analyysi- ja näytteenottopalveluja tarjoavassa Nab Labs Oy:ssä, jossa hän teki ilmanlaatututkimusta. Käytännössä puiden rungoilta laskettiin jäkälälajeja, minkä perusteella voitiin tehdä päätelmiä myös ilmanlaadusta.

Kokemusta on karttunut myös Suomen ympäristökeskuksesta, jossa Janne teki ympäristövaikutusten arvioinnin seurantatyötä. Ympäristövaikutusten arviointia täytyy tehdä muun muassa suurten rakennushankkeiden yhteydessä.

Kauniaisten kaupungilla Janne sen sijaan on toiminut perinteisenä puistotyöntekijänä – ja kartoittanut myös vieraslajeja.

”Kauniaisissa pääsimmekin kokonaan eroon jättipalsamista”, hän sanoo hymyillen.

Luonto ja kasvit ovat kiinnostaneet aina – siinä määrin, että Janne päätyi peruskoulun jälkeen Olarin luonnontiedelukioon.

”Kun valitsin opiskelupaikkaa, mietin myös puutarhuriksi ryhtymistä. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että yliopistokoulutus antaa enemmän mahdollisuuksia”, hän sanoo.

Tie vei opiskelemaan ekologiaa Jyväskylän yliopistoon, ja Janne erikoistui luonnonsuojelubiologiaan. Gradussaan hän selvitteli, esiintyvätkö luonnon monimuotoisuuden sekä ekosysteemien kulttuuripalveluiden kannalta arvokkaimmat alueet samoissa paikoissa, vai ilmeneekö niiden sijainnissa ristiriitoja. Toisin sanoen: joudutaanko monimuotoisuusarvoista tinkimään, jos halutaan tarjota ihmisille kattavasti erilaisia kulttuuripalveluita. Metsät voidaan nähdä myös virkistyskohteina,maisemat, muinaismuistot ja vanhat rakennetut ympäristöt kulttuurina sekä kuntopolut ja hiihtoladut liikuntana.

”Jos halutaan suojella monimuotoisuutta, joudutaan usein vähän tinkimään virkistysarvoista, vaikka onkin tutkittu, että myös luonto ja sen monimuotoisuus ovat ihmiselle hyväksi. Tulevaisuuden kaupunkisuunnittelussa onkin yhä tärkeämpää ottaa huomioon, kuinka sovittaa luonto ja ihminen yhteen ja kohdella monimuotoisuutta yhtenä ihmisen hyvinvointia lisäävänä tekijänä”, arvioi Janne.

Rakkaus lähiympäristöön kohtaa pitkäjänteisen suunnittelun

Teoreettisten opintojen ohella Janne viihtyy kasvien kanssa myös käytännössä: hän on työskennellyt kasvimyyjänä Plantagenilla viimeisten seitsemän kevään ajan, ja nyt kesällä illat kuluvat vanhempien puutarhaa kunnostaessa. Jyväskylässä opiskeleva Janne saa kesän ajan majapaikan espoolaisilta vanhemmiltaan.

”Hoidan noin seitsemänsadan neliön puutarhaa: olen pyrkinyt hankkimaan sinne perinnekasveja ja suihkulähteitä. Illat kuluvat aika hyvin siellä. Lisäksi retkeilen kaupungin metsissä, olen pystyttänyt myös liito-oravapönttöjä”, Janne hymyilee.

Voiko metsistä yhä löytää jotain uutta, jos on liikkunut samoissa metsissä lapsuutensa ja nuoruutensa?

”Voi kuule, kyllä voi! Saatan huomata esimerkiksi, että olivatpa nuokin kasvit aiemmin pieniä, ja nyt jo noin isoja. Kaatuneiden puiden ympärille syntyy uutta elämää. Metsä on jatkuvassa liikkeessä”, Janne sanoo.

Alkuperäiselle espoolaiselle oma lähiympäristö on se kaikkein rakkain, vaikka neutraalisti ajattelevalle biologille kaikki metsät ovatkin samanarvoisia. Janne ymmärtää myös kaupunkilaisia, jotka puolustavat omaa lähiympäristöään muutospaineiden alla.

”Usein vastakkain ovat kaupungin suunnittelijan laaja-alaisempi näkemys ja asukkaan lähinäkemys. Tämän takia tarvitaan vuorovaikutteisempaa päätöksentekoa ja myös suunnittelijoiden jalkautumista maastoon, jotta kaupunkilaiset tuntevat tulleensa kuulluiksi”, Janne sanoo.

Joskus täydellisiä kompromisseja on mahdotonta tehdä – siinä missä yksi naapuri tahtoisi täysin puista riisutun rantanäkymän, rakastaisi toinen rönsyilevää metsikköä. Välissä tasapainoilevat kaupungin luonnonhoidon ohjelmat ja näkemykset.

Opinnot ja työkokemus ovat antaneet suuntaa myös tulevaisuudelle.

”Haluaisin työssäni innostaa muita ja toimia yleisenä ihmisten ja ympäristön edun valvojana. Esimerkiksi ympäristötarkastajan työ olisi kiinnostavaa, koen viranomaistyön itselleni mielekkääksi. Myös yrittäjyys ympäristö- tai puutarha-alan palveluiden parissa voisi kiinnostaa”, Janne sanoo.

Ennen tulevaisuudensuunnitelmien lukkoon lyömistä on kuitenkin vielä edessä paluu viimeistelemään opintoja syksyllä – ja ehkä vaihtojakso Irlannin Galwayssa, jossa olisi tarjolla kiinnostavia paikkatietokursseja ensi keväänä.

Nyt Janne käy kuitenkin hakemassa GPS-laitteen sekä vuoden 2011 maastokartat vieraslajien esiintymistä ja lähtee Lintuvaaraan jatkamaan kartoitustyötään. Läpi on jo käyty Espoon keskuksen, Muuralan, Latokasken, Nöykkiön sekä Kala- ja Lippajärven alueet – jäljellä on Leppävaara, viimeiseksi jätetään Espoon rannikkoalueet ja Nuuksio.

Aurinko paistaa, ruttojuuret rehottavat – ja eihän sitä ihan vielä tarvitse päättää, minne päätyy. Aikaa on.

 

FAKTA

Nimi: Janne Hesso

Ikä: 24

Asuu: Espoon Kilossa kesällä, palaa syksyllä Jyväskylään

Opinnot: Lopettelee ekologian pääaineen maisteriopintoja Jyväskylän yliopistossa.  Erikoistunut luonnonsuojelubiologiaan. Opiskellut sivuaineina ympäristöoikeutta, alue- ja ympäristötaloutta sekä ympäristötiedettä ja -teknologiaa.

Tulevaisuudessa: haluaa valvoa ihmisten ja luonnon etuja ja innostaa muita liikkumaan monimuotoisessa ja kulttuuriperintöä käsittävässä luonnossa.

Vapaa-ajalla: hoitaa puutarhaa, tutkii Espoon metsiä, urheilee: ui, pelaa sulkapalloa ja kalastaa.

 

Teksti: Saija Räsänen, tiedottaja, KAKE

Kesätyösarja, osa 2: Kaisa ja Karoliina piirtävät Espoon rajat

Maanmittaustekniikan opiskelija Kaisa Saviojalla ja viheralan artesaani Karoliina Marjasella on missio: oppia päivittämään Espoon kantakarttaa. Kesän aikana karttoja muutetaan myös 3D-muotoon.  

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kaisa Savioja ja Karoliina Marjanen käyvät Espoon läpi karttalehti kerrallaan.

Tämän kesän jälkeen Kaisa Savioja, 20, ja Karoliina Marjanen, 25, eivät ehkä tarvitse karttaa liikkuessaan Espoossa. Sen verran hyvin kaupunki voi painua mieleen, kun kesäpäivät kuluvat karttalehtiä selaillen kaupunkimittauksen yksikössä. Tehtävänä on päivittää ajan tasalle Espoon kantakarttaa.

Ajantasaiset kartat palvelevat mm. katujen ja puistojen suunnittelua. Siksi on tärkeää, että muun muassa korkeuskäyrät osoittavat oikeisiin suuntiin ja että uusimmatkin rakennukset löytyvät kartalta.

Materiaali karttoihin saadaan ilma- ja maakuvista – tulevaisuudessa ilmakuvaa tuottaa mm. KAKE:n upouusi minikopteri.

Kartantekijän työ on tarkkaa. Kaisa ja Karoliina etenevätkin tarkastus- ja päivitystyössään karttalehti kerrallaan.

”Itselläni on tapana käydä karttaa erivärisillä kynillä läpi, silloin ei jää mitään huomaamatta. Tarkoitus on tehdä sellainen kartta, että kuka tahansa voi sitä ymmärtää. Kun karttojen tiedot ovat kohdillaan, on tarkoitus laajentaa kartat 3D-muotoon”, kertoo Karoliina.

Tarkat kartat palvelevat myös kuntalaisia – usein KAKE:sta kysytään esimerkiksi, missä tonttien rajat kulkevat, ja tämä selviää kantakartasta.

Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen oman alan töihin

Kaisa opiskelee Metropolia Ammattikorkeakoulussa maanmittaustekniikkaa, ja opintojen ansiosta kesätyöstä sai nopeasti kiinni – vaikka Savioja onkin opiskellut vasta vuoden. Hän uskoo, että alalta löytyy töitä myös jatkossa.

”En ollut aiemmin käyttänyt Trimble Locus -järjestelmää, jolla karttoja tehdään, mutta aika nopeasti sen oppi. Helpotti, kun alan sanasto oli hallussa opintojen ansiosta”, Kaisa sanoo.

Savioja pitää koulutustaan melko käytännönläheisenä – ohjelmaan kuuluu mm. maastomittausta ja erilaisten ohjelmien opettelua. Ensimmäisenä vuonna suurin osa ajasta kului insinöörialojen yhteisten opintojen parissa; seuraavina vuosina on luvassa enemmän perehtymistä omaan erikoistumisalaan.

”Olen aina tykännyt kartoista ja maantiedosta. On kiva katsella, mitä mistäkin löytyy. Uudet kulttuuritkin kiehtovat. Olen matkustellut Euroopassa ja Amerikassa, ja vaikutuksen teki etenkin Espanjan Barcelona”, Kaisa sanoo.

Vapaa-ajalla kartanlukija viihtyy liikkeessä: jalkapallo, koripallo ja lenkkeily kuuluvat Kaisan arkeen töiden jälkeen. Töihin ei ole pitkä matka – Kaisa asuu Kilossa, vain muutaman hassun junapysäkin päässä Espoon keskuksesta.

Ensimmäisen vuoden opinnot päättäneelle Kaisalle työ Espoolla on ensimmäinen oman alan työpaikka. Aiemmat kesätyöt ovat olleet ihmisläheisiä – hän on työskennellyt mm. torimyyjänä Kauppatorilla ja tuote-esittelijänä tavarataloissa.

”Täällä oppii huimasti uutta ja saa kokemusta. Toivon myös, että pääsen verkostoitumaan muiden saman alan ihmisten kanssa”, Kaisa sanoo.

Pitkiä uria ja viihtymistä

Kaisa on huomannut, että monella KAKE:laisella on takanaan pitkä ura samassa talossa.

”On ollut mukava tunne huomata, että täällä on selvästi viihdytty. Minutkin on otettu hyvin vastaan”, hän sanoo.

Entä jos haluaisi karttahommiin Kaisan tavoin – mitkä ominaisuudet ovat työssä tärkeitä?

”Pitää olla kykyä hahmottaa kokonaisuuksia ja tietysti lukea karttaa. On oltava hyvä kolmiulotteisuuden ja syvyyksien hahmotuskyky. Suuntavaistosta ei ole haittaa”, Kaisa hymyilee.

Vasta vuoden opiskelleen Kaisan tulevaisuuden suunta on vielä avoin. Ulkomaillekin voisi lähteä, ainakin vaihtoon – tämä kysymys on ajankohtainen toisen vuoden opintojen jälkeen. Esimerkiksi Saksa houkuttelisi vaihtomaana.

Lähes ainoana naisena

Tänä syksynä, kesätöiden jälkeen, on kuitenkin ensin vuorossa paluu koulunpenkille. Erikoistumisopintoihin kuuluvat mm. rakentamisen lainsäädäntö, mittaus- ja kartoitustekniikka sekä fysiikka.

Mutta ehtii sitä muutakin tehdä kuin opiskella.

”Ensi syksynä olen myös tuutori. Otan vastaan uudet opiskelijat, esittelen heille koulua ja pyrin ryhmäyttämään. Insinööriopiskelijoiden yhdistys järjestää myös toimintaa”, Kaisa kertoo.

Ensimmäisenä vuonna Kaisan itsensä yllätti yksi asia: hän oli pulpetin takana lähes ainoa nainen.

”On tämä aika miesvaltainen ala, omasta vuosiluokastani viisi oli naisia ja 35 miehiä. Aluksi jännitti, mutta sopeuduin nopeasti joukkoon. Mielestäni ala sopii myös naisille, ja olisi mukavaa nähdä tulevaisuudessa vielä enemmän naisia alalla”, Kaisa sanoo.

FAKTA

Nimi: Kaisa Savioja

Ikä: 20

Asuu: Espoon Kilossa

Opinnot: maanmittaustekniikka, Metropolia ammattikorkeakoulu – opintoja takana 1 vuosi

Tulevaisuudessa: haluaa nähdä erilaisia työtehtäviä opiskeluaikana ja saada sitä kautta hyvää ja erilaista kokemusta ja kehittää osaamistaan

Vapaa-ajalla: harrastaa jalkapalloa ja koripalloa, lenkkeilee, opastaa nuorempia opiskelijoita tuutorina

 

Pensassakset vaihtuivat toimistoon

25-vuotiaalle Karoliina Marjaselle Espoon kaupunki on jo tuttu työpaikka. Vuorotteluvapaan sijaisuutta tekevä viheralan artesaani on työskennellyt aiemmin kaupungilla harjoittelijana ja määräaikaisena työntekijänä puistopuolella.

Karoliina onkin tottunut tekemään töitä – trendikkäästi ilmaisten – kädet savessa. Nyt puhutaan tosin ihan oikeasta savesta, tai mullasta. Hän on esimerkiksi istuttanut kasveja kaupungin maille, hoitanut kaupungin puistoalueita ja asukaspuistoja sekä lasten leikkipaikkoja.

”Mieleen on jäänyt se kerta, kun istutimme vanhainkodin pihalle taimia, ja vastaanotto oli niin ilahtunut: ’Ihanaa, mitäs te meille toitte?’ he kyselivät. Samoin kiinnosti, voisiko pensaiden marjoja poimia”, Karoliina kertoo.

Toimistotyö on erilaista – nyt Karoliina tarkkailee kartalla niitä alueita, joita on aiemmin hoitanut. Käytännön maastotuntemuksesta on hyötyä: usein hän muistaa elävästi, miltä maasto näytti, ja voi tämänkin pohjalta täydentää karttaa.

”Tämä työ on erilaista, mutta siinä on omat hyvät puolensa: on omaa tilaa ja saa tehdä itsenäistä työtä. Olen jo nyt oppinut paljon uutta”, Karoliina sanoo.

Karttatyöskentely täydentää Karoliinan osaamista – on hyvä, että pihasuunnittelun ja -rakentamisen ammattilaiselta sujuu myös kartanluku.

”Kartat yllättivät mielenkiintoisuudellaan – odotin, että tekisin aina töitä kädet mullassa. Nyt odotan kuitenkin kovasti myös 3D:hen siirtymistä ja sitä, mitä se tuo tullessaan”, sanoo Karoliina.

Vanhan rintamamiestalon puutarha heräsi eloon

Kaikki kasveihin liittyvä, kuten kukkakaupat ja kasvihuoneet, vetävät artesaania puoleensa myös vapaa-ajalla. Karoliina asuu vuokralla puisessa rintamamiestalossa Espoossa – ja piha on muuttunut metsäisestä luukista edukseen sinä aikana, kun talossa on asunut puutarha-alan ammattilainen.

”Kiinnitän huomiota sellaisiin pieniin yksityiskohtiin, joita kaikki muut eivät ehkä tulisi ajatelleeksi – nyt kukkapenkeissä on esimerkiksi betoniset reunukset”, Karoliina hymähtää.

Kasveihin ja pihan hoitoon yhdistyy myös estetiikan taju. Karoliina piirtää ja maalaa – nytkin hän esittelee kännykän ruudulta akryyli- ja vesivärein tehtyä maalausta Muumitalosta.

”Esteettisestä silmästä on hyötyä esimerkiksi pihasuunnittelussa”, sanoo Karoliina.

Töiden jälkeen Karoliinaa odottavat kotona puutalon kynnyksellä peräti kaksi koiraa ja kolme kissaa. Eläimistä huolehtiminen ottaa oman aikansa.

”Koen, että Espoo on turvallinen ja hyvä työpaikka siinä mielessä, että täältä saa tukea myös yksityiselämään. Ne, jotka tulevat, ovat tulleet jäädäkseen. On järkevät työajat ja niissä liukumia”, Karoliina sanoo.

FAKTA

Nimi: Karoliina Marjanen

Ikä: 25

Opinnot: viheralan artesaani

Tulevaisuudessa: haluaa työskennellä kauniimman ympäristön puolesta ja pysyä alalla kynsin hampain

Asuu: Espoossa vanhassa puisessa rintamamiestalossa kahden koiran ja kolmen kissan kanssa

Vapaa-ajalla: piirtää ja maalaa, hoitaa puutarhaa

 

teksti: Saija Räsänen, tiedottaja, KAKE

Kesätyösarja, osa 1: Elina luo parempaa kaupunkia

Elina Siren, 29, on opiskellut yhdyskuntasuunnittelua Hollannissa ja työskennellyt sveitsiläisessä yliopistossa. Tulppaanien ja taivasta hipovien vuorten jälkeen Elinasta on tullut ihka oikea tapiolalainen, joka viettää kesän Espoossa Meidän puisto -hankkeen projektiassistenttina.

Elina Sirén, 29, on katsellut edelliset kolme vuotta sveitsiläisiä vuoria ja työskennellyt tutkimusassistenttina Zürichin teknillisessä yliopistossa. Tätä ennen hän suoritti maisteriopinnot hollantilaisessa Wageningen University-yliopistossa Landscape Architecture and Planning -ohjelmassa. Suomeksi on kyse maisema-arkkitehtuurista tai yhdyskuntasuunnittelusta.

Nyt Elina on rantautunut Espooseen, kuuden ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen. Hän työskentelee kesäkuun alusta elokuun loppuun saakka projektiassistenttina suosituksi kasvaneessa Meidän puisto -hankkeessa, jossa kaupunkilaiset saavat mahdollisuuden itse hoitaa lähipuistojaan tehtyään ensin sopimuksen kaupungin kanssa.

Elinan tarkoituksena on vierailla hoidettavissa kohteissa ja katsoa, kuinka yhteistyö kuntalaisten kanssa sujuu, sekä haastatella hankkeessa mukana olleita. Elina myös uusii ja tarkastaa asukkaiden kanssa tehtyjä sopimuksia. Kesän lopulla kaikkien Meidän puisto -kohteiden on tarkoitus näkyä Espoon karttapalvelussa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Elinan omalla työpaikallakin kauniit kesäkukat tuovat viihtyisyyttä toimistoympäristöön.

Puistoja kansalaisia varten

Hollannin opinnoissa pohdittiin, millainen on hyvä elinympäristö ja millaisessa kaupungissa on hyvä elää.

”Paljon ajatuksia herättivät esimerkiksi Jan Gehl -nimisen arkkitehdin teoriat ympäristöstä, jota tehtäisiin enemmän kävelyn ja pyöräilyn kuin autoilun ehdoilla. Monet suuret kaupungithan suunniteltiin aikaisemmin lähinnä autojen näkökulmasta. Yksittäisen kansalaisen näkökulmasta tämä voi olla ankeaa, vaikka tietysti autoilun sujuvuudestakin pitää huolehtia. Hyvässä kaupungissa olisi mahdollisimman paljon viheralueita ja katutason kauppoja – se olisi ihmisen kokoinen ja tasoinen kaupunki”, Elina sanoo.

Hyvää suunnittelua löytyy hänen mielestään esimerkiksi luonnonläheisestä Helsingin Arabianrannasta, jossa ympäristötaidetta on käytetty asuinalueen identiteetin vahvistamiseen. Taide ja alueen historian esille tuominen voivat auttaa ihmisiä samaistumaan omaan alueeseensa.

Itse Elina viihtyi etenkin noin Helsingin kokoisessa Zürichissä. Asutus on kerääntynyt suhteellisen tiiviille alueelle, jota värittävät kauniit vanhat rakennukset ja useat luonnontilaan jätetyt viheralueet.

”Jopa julkisten rakennusten edustalta saattaa löytyä luonnontilaista niittyä. Puistot ovat myös kansalaisten kovassa käytössä: niissä saa jopa grillata, vaikka nurmikko välillä kärähtääkin. Mutta ideana on, että puistot ovat kansalaisia varten”, sanoo Elina.

Zürichin plussia ovat myös toimiva joukkoliikenne ja luonnonkauneus: kaupunkia halkoo kirkasvetinen järvi, ja kaupungin laitamilla kohoavat Alpit.

Ikuinen uuden oppija

Elina uskoo, että niin hänen aiemmin Suomessa suorittamastaan ammattikorkeakoulutasoisesta hortonomin tutkinnosta kuin maisteriopinnoista on kesätyössä hyötyä.

”Ammattikorkeakouluopinnoissa sai yksityiskohtaisempaa tietoa, yliopisto-opinnot taas auttavat hahmottamaan suurempia kokonaisuuksia”, sanoo Elina, jota ovat aina kiinnostaneet kasvit, puutarhan hoito sekä ajatuksen tasolla se, miten luoda viihtyisämpi asuinympäristö.

Viheralueet vaikuttavat tutkitusti myönteisesti kaupunkilaisten mielenmaisemaan – tämänkin vuoksi puistot ja niiden käytön kehittäminen on Elinasta kaupunkiympäristössä tärkeää. Tutkimusavustajana Zürichissä Elina tutustui ekosysteemipalveluihin – luonnon omiin ”palveluihin”, kuten puhtaaseen veteen ja ravintoon, joita luonto tuottaa ilman ihmisen apuvoimia. Kaupunkisuunnittelulla voidaan vaikuttaa siihen, että nämä ”ilmaispalvelut” pysyvät mahdollisimman kukoistavina, eikä niitä tarvitsisi korvata kalliilla teknisillä ratkaisuilla. Esimerkiksi tontteja voidaan sijoitella niin, että luonnon rikkauksille jää tilaa.

”Tulevaisuudessa olisi kiinnostavaa työskennellä esimerkiksi ekosysteemipalvelujen ja erilaisten kartta-analyysien parissa. Minulta löytyy kuitenkin mielenkiintoa monta asiaa kohtaan. Näin on nykypäivänä oltavakin, harva pysyy enää samassa työpaikassa 20 vuotta. Pitää olla valmis oppimaan koko ajan uutta ja sopeutumaan ympäristön vaihdoksiin. Ei voi jämähtää paikoilleen”, Elina sanoo. Itse hän pitää ammattitaitoaan yllä mm. lukemalla alansa lehtiä ja opiskelemalla uusimpia asioita verkossa.

Suomen kesä on voittamaton

Elina on nyt ollut poissa Suomesta kuusi vuotta – miltä tuntui palata takaisin?

”Hyvältä! Suomen kesä on ihan paras, missään ei ole samanlaista. Olen nyt pysyvästi jäämässä Suomeen”, Elina sanoo.

Elinasta on näinä päivinä tullut myös ihan oikea espoolainen – asunto hollantilaisen poikaystävän kanssa löytyi Tapiolasta. Siitä pariskunta tekee nyt oikean kodin, opiskeluvuosien Ikea-kalusteet ja pahvilaatikkopöydät alkavat jo kyllästyttää.

Ensimmäisen työviikkonsa aikana Elina on jo ehtinyt käydä osassa Meidän puisto -kohteita ja tutustunut olemassa oleviin hoitosopimuksiin. Aluksi on tärkeää myös suunnitella työn kulku kesän varrelle – tekemistä varmasti riittää. Tavoitteena on saada kehitettyä sopimuspohja, joka sopii kaikkiin kohteisiin. Mallin yhtenäistäminen tekee hankkeesta miellyttävämmän niin kaupungille kuin kuntalaisille.

Elina odottaa innolla kesää Espoon puistoissa – ja toimistolla, jossa hän viettää reilut puolet työajastaan.

”Odotan, että pääsen tutustumaan siihen, miten kaupunki organisaationa toimii. Pidän siitä, että työ on vaihtelevaa, että saan työskennellä sekä maastossa että toimistolla. Meidän puisto -hanke sopii myös hyvin opintoihini. Odotan, että pääsen kuulemaan sekä kuntalaisten että kaupungin työntekijöiden näkökulmat. Mielenkiintoisinta on päästä aktivoimaan kuntalaisia”, Elina sanoo.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

FAKTA

Nimi: Elina Sirén

Ikä: 29

Asuu: Espoon Tapiolassa, aiemmin Sveitsin Zürichissä ja Hollannin Wageningenissa

Opinnot: suunnitteluhortonomi (AMK) 2011, Master of Landscape Architecture and Planning, specialization in Spatial Planning, Wageningen University 2014

Haluaa tulevaisuudessa: olla mukana luomassa viihtyisää kaupunkiympäristöä

Vapaa-ajalla: hoitaa puutarhaa, nauttii luonnosta kävelyn ja pyöräilyn merkeissä, kokeilee uusia ruokareseptejä, aloittaa kohta merimelontakurssin

 

Teksti: Saija Räsänen, tiedottaja, KAKE

”Tämä muistetaan koko vuoden ajan” – Lapset valtasivat Leppävaaran varikon

Keväisin koittaa kauan odotettu hetki Leppävaaran asukaspuiston lapsille: he pääsevät tutustumaan läheisen varikon suuriin kuorma-autoihin, traktoreihin ja muihin koneisiin. Tutustumisretki järjestettiin nyt kolmatta kertaa.

Rivissä seisoo vaikuttava määrä suuria koneita: sininen kuorma-auto, jonka ohjaamosta voi ihailla muuta liikennettä korkealta. Traktoreita ja lakaisukoneiden sutivia harjoja. Imulakaisukone on iloisen oranssi. Kauko-ohjattava rinneleikkuri muistuttaa erehdyttävästi hämähäkkiä pyöriessään asfaltilla. Monitoimikoneen sivuilta avautuvat ruohonleikkuuseen sopivat terät – aivan kuin koneella olisi siivet.

Olemme Leppävaaran varikolla, jossa kaupunkitekniikan keskus esittelee työkoneitaan läheisen asukaspuiston asiakkaille jo kolmatta kertaa. Tapahtuma sai suuren suosion jo heti ensimmäisen kerran jälkeen, ja niin siitä tuli vuosittain toistuva perinne.

Lapsia suuret ja värikkäät koneet kiinnostavat. Tapahtuman järjestämisen taustalla on myös turvallisuusnäkökulma.

”Noustessaan itse kuorma-auton ohjaamoon lapset hahmottavat paremmin, mitä vaikkapa aurakuski näkee – ja kuinka kaukana aurasta kannattaa talvella pysyä. Koneet eivät ole leluja, vaan työkoneita, joita pitää varoa liikenteessä”, sanoo aluetyönjohtaja Torbjörn Blomster.

Kaikki lähti liikkeelle asukaspuiston omasta toiveesta päästä katsomaan koneita lähempää.

”Suosio on ollut kova, ja tästä on tullut vuosittainen tapahtuma. Kävijöitä riittää, kun lapset kertovat näkemästään kotona, ja pienemmät sisarukset sanovat, että minäkin haluan, kun isoveli pääsi mukaan aiemmin”, kuvaa Blomster hymyillen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tällä kertaa aurinkoinen päivä vetää paikalle nelisenkymmentä lasta vanhempineen. Mukana on myös asukaspuiston ohjaaja Jenni Kytöluoto oman poikansa Antin kanssa.

”Tämä on odotettu tapahtuma. Lapset odottavat erityisesti sitä, että pääsevät käymään sisällä koneissa. Kiinnostavia ovat myös eriväriset napit. Myös henkilökunnan puolelta vastaanotto on aina ollut hyvä: he auttavat sisään koneisiin ja vastaavat kysymyksiin”, sanoo Kytöluoto.

Antilla olisi jo kiire koneita katsomaan. Mikä niistä on se kaikkein paras? Sormi osoittaa kohti lakaisukonetta ja traktoria.

”Meillä on asukaspuistossa se periaate, että kaikki saavat tulla. Taaperoikäisille tämä on suurin juttu, mutta myös sisarukset ovat tervetulleita”, Kytöluoto sanoo.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eri-ikäisiä on tosiaan paikalla – nuorin varikolla vierailija on tällä kertaa alle vuoden ikäinen Aada. Mansikkahatun verhoama pää kääntyilee äiti Tia Leivon sylissä puolelta toiselle. Suuret silmät ihmettelevät kirkasvärisiä koneita.

”Tosi kivaa, että tällaista järjestetään. Aadallekin tämä on jännää, vaikka hän on niin pieni – voi vain ihmetellä kaikkea”, Leivo sanoo.

Aadan silmät kiinnittyvät pitkäksi aikaa traktoriin ja imulakaisukoneeseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joona, 3 vuotta, on varikon vanha konkari – hän on täällä nyt kolmatta kertaa.

”Kolmas kerta toden sanoo. Poika muistaa tämän koko vuoden ja hihkuu sitten, että pitää taas päästä varikolle”, kertoo äiti Vera.

Suosikkeja ovat tässäkin tapauksessa imulakaisukone ja kaivuri.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Myös 2-vuotiaan Paavon mielessä tapahtuma pysyy aina pitkään.

”Tänään on käyty jo melkein kaikissa koneissa”, sanoo isä Olli.

Koneet ovatkin Paavon mielestä niin mielenkiintoisia, ettei häntä edes jännitä nousta ohjaamojen korkeuksiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

1,7-vuotiaan Eelin mieleen ovat vähän pienemmät koneet – hän ihastuu etenkin vihreään, päältä ajettavaan ruohonleikkuriin.

Äiti Hanna Rönnholm taitaa olla tapahtumasta lähes yhtä innoissaan kuin Eeli.

”Tosi kiva juttu tämä! Ja joka kerta on ollut suosittu tapahtuma”, Rönnholm sanoo.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parivuotias Harno on varikolla nyt toista kertaa. Etenkin ruohonleikkuri ja kaivinkone kiinnittävät huomion.

Tapahtuma voi antaa iloa myös vanhemmille.

”Kivaahan tämä on, lisää yhteisöllisyyttä, kun näkee muita vanhempia ja on mahdollisuus tutustua muihin perheisiin”, sanoo isä Jussi Isovalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joskus varikolta etsitään samaa kuin kodin leikeistä.

”Veikkoa kiinnostaa tuo Volvo-traktori, kun kotonakin on pienempia Volvo-autoja”, sanoo isä Tarmo Pesonen.

Kun isä ensimmäisen kerran nosti Veikon Volvon kyytiin, oli ilmassa vähän jännitystä, mutta se selätettiin pian.

Hämähäkkileikkuri pyyhältää ilman kuljettajaa

Kuorma-autot ja päältä ajettava ruohonleikkuri, se iso ja vihreä, ovat Torbjörn Blomsterin mukaan lasten kestosuosikkeja. Nyt shown ottaa kuitenkin haltuun keltainen Spider-rinneleikkuri, joka aloittaa yksinäisen kaartelunsa suurten koneiden lomassa.

Miten se liikkuu? Ajajaa ei näy missään. Selitys piilee siinä, että tätä leikkuria voi ohjata kaukaakin – kunhan se vain pysyy katse-etäisyydellä.

Lapset keskeyttävät tutkimusretkensä ja jähmettyvät piiriksi aukion reunoille katselemaan hämähäkkiä muistuttavaa vempainta.

Kaikki koneet ahkerassa käytössä

Tänään koneet seisovat varikolla siistissä rivissä, mutta tavallisesti näin ei ole.

”Koneita ei koskaan seisoteta turhaan varikolla, ne ovat aina lähes kaikki työn touhussa ympäri Espoota. Samat koneet soveltuvat usein sekä talvella että kesällä käytettäviksi: talvisin aurataan, kesäisin leikataan nurmikoita. Välillä olemme avustaneet myös pelastuslaitosta”, sanoo Blomster.

Kotona on kasvamassa jo toinen sukupolvi koneasiantuntija-Blomstereita. Torbjörn Blomsterin poika Toni lähtee aina tilaisuuden tullen innolla mukaan isän työpaikalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Entä tapahtuman hiljaiset sankarit eli työmiehet, jotka neonvihreissä varoitusliiveissään auttavat lapsia koneiden selkään ja vastailevat kysymyksiin – mitä he pitävät tästä kaikesta?

”Onhan tämä kivaa, itsellekin vähän erilainen päivä”, hymyilee kuorma-autonkuljettaja Toni Valorinta. Lasten innostus koneita kohtaan on hänelle tuttua: kotona odottaa 3-vuotias tytär, joka myös hyppää oikein mielellään isän kuorma-auton kyytiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teksti: Saija Räsänen, tiedottaja, KAKE

Hoitaisitko puistosi paremmin kuin kaupungin puutarhuri?

Meidän puisto -hanke antaa asukkaalle mahdollisuuden muokata lähiluonnosta omaa silmää miellyttävän – ja kaupungille suuren avun luonnonhoitoon. Kevät on hyvä aika lähteä mukaan, myös uusille viherpeukaloille.

Kevätaurinko lämmittää kaupunkia, ja ensimmäiset kasvinversot pinnistävät maasta. Vihreä kausi on loistoaika lähteä mukaan Meidän puisto -hankkeeseen, jossa kaupunkilaiset saavat itse hoitaa lähiluontoaan ja vaikuttaa sen tunnelmaan.

”Meidän puisto -hankkeeseen kannattaa lähteä mukaan, jos haluat pitää omaa lähipuistoasi tai -metsääsi paremmassa kunnossa kuin mihin kaupungin voimavarat riittävät”, tiivistää hankkeesta vastaava asiakaspalvelupäällikkö Jaana Junkkari.

Mukaan pääsee helposti: täyttämällä kaupungin sivuilla lomakkeen tai laittamalla sähköpostia suoraan Junkkarille.

”On kokonaan asukkaista itsestään kiinni, mitä aluetta hoidetaan. Aluetta voi itse ehdottaa. Kerro vain, mitä haluat tehdä ja missä, ja laadimme sitten yhdessä hoitosopimuksen”, kertoo Junkkari.

Melkein kaikki ehdotukset menevät läpi

Yleensä kaupunki voi hyväksyä lähes kaikki asukkaiden ehdotukset hoidettavista paikoista. Poikkeuksia ovat vain esimerkiksi alueet, joilla luontoarvot ovat erityisen suuret.

Kirjallisessa sopimuksessa sovitaan, miten luontoa hoidetaan. Poistaa voi pääasiassa vain sellaista vesakkoa, johon raivaussakset riittävät. Metsissä on aina taattava seuraavan puusukupolven kasvu, eikä asukas voi luonnonhoidon toimin laajentaa omaa tonttiaan kaupungin alueelle.

Sopimus tehdään, jotta molemmille osapuolille on varmasti selvää, mitä kaupungin viheralueella voi ja saa tehdä.

”Asukkailla on suuri vapaus ehdottaa toimenpiteitä, mutta kaupunkia tarvitaan luomaan pelisäännöt, koska viheralueet ovat yhteisiä, ja mielipiteitä siitä, miltä niiden pitäisi käyttää, on niin monia. Joku haluaisi läpitunkematonta metsää ja toinen tykkäisi ykkösluokan nurmikosta. Kaupungin pitää sovitella mahdollisimman monelle sopiva ratkaisu”, Junkkari sanoo.

IMG_3027_32890

Kokemukset hyviä: Suuri apu kaupungille

Kaupungin kokemukset nyt kaksi vuotta jatkuneesta hankkeesta ovat hyviä. Tänä päivänä kaupunkilaiset hoitavat jo yli 25 hehtaaria kaupungin maata ympäri Espoota. Meidän puisto -kohteita on yhteensä kymmeniä.

”Tästä on ollut todella suuri apu kaupungille; kaupunki ei välttämättä itse olisi yltänyt luonnonhoidossa samoihin lopputuloksiin kuin nyt asukkaiden avulla. Ja tietenkin tästä on suuri apu asukkaille itselleen, kun he saavat tehdä omasta lähiympäristöstään mieleisensä”, sanoo Junkkari.

Entä jos ulkona sataa räntää, eikä millään huvittaisikaan lähteä ulos haravoimaan?

”Sitten ei tarvitse. Pitää muistaa, että tässä on kyse vapaaehtoisuudesta, ja että kaikki on vain ekstraa kaupungin omiin voimavaroihin. Toki sopimuksessa on hyvä pysyä suurin piirtein”, Junkkari sanoo.

Meidän puisto yhdistää taloyhtiön talkoissa

Mukaan Meidän puisto -hankkeeseen voi lähteä mukaan itsenäisesti tai vaikkapa oman yrityksen tai taloyhtiön kanssa. Joukkovoimaan luottaa esimerkiksi tämän kevään uusi Meidän puisto -tulokas, Valakuja 2:n taloyhtiö.

”Syyskuun alussa muutimme tänne, ja talven aikana tuli asukastilaisuuksissa puheeksi, että voisimme lähteä mukaan Meidän puisto -hankkeeseen. Tuossa on näppärä puistokin aivan taloyhtiön vieressä”, kertoo asiaa Valakujalla eteenpäin vienyt Seppo Helenius.

Valapuisto on taloyhtiön asukkaille tärkeä osa omaa lähimaisemaa, koska luonnonmäkenä talon edessä nouseva puisto näkyy kaikkien asukkaiden parvekkeilta. Nyt hoidettava alue on jatkuvasti läsnä omien silmien alla.

Sopimus kaupungin kanssa Valapuiston hoidosta syntyi huhtikuun lopulla, ja jo vapun jälkeen on tarkoitus järjestää ensimmäiset talkoot, joissa puistoa harvennetaan ja kerätään sinne kantautuneita roskia. Puistoon on jo ripustettu neljä linnunpönttöä, jotka on ilmoitettu mukaan Miljoona linnunpönttöä -kampanjaan.

”Talkoissa keitetään sitten kahvit ja grillataan ehkä makkaraa. Tämä on hyvä tapa pitää yhteyttä naapureihin”, Helenius sanoo.

_U9A6861_32388

Muistoja omalta kotipihalta

Moni Valakujan asukas on entinen omakotitaloasuja, jolla on kokemusta oman pihan hoidosta. Näin on laita myös Heleniuksen ja hänen puolisonsa, puistokummi Tuula Vanhasen kohdalla – he ehtivät asua omakotitalossa 30 vuotta ennen kerrostaloon muuttamista.

”Monella on edelleen tarve oman pihan kuopsutteluun, vaikka kerrostalossa asutaankin, ja useilta löytyy myös omia työkaluja”, Helenius kertoo.

Rinteeseen taloyhtiön tontin puolelle istutetaan myös keväisiä kukkia – ja siemenet saadaan taloyhtiössä asuvalta rouvalta, joka on kerännyt siemeniä vanhan kotitalonsa pihalta. Kerrostaloympäristössä loistavat näin samat rakkaat kukat kuin aiemmin oman talon pihalla.

Meidän puisto on antanut tekemistä luonnonläheiseen elämiseen tottuneille asukkaille, eikä hyppy omakotitalosta kerrostaloon ole niin suuri, kun omaa ympäristöä voi yhä hoitaa.

”Hieno homma, että on tällainen mahdollisuus. Se antaa virikkeitä asukkaille ja moni muistelee vanhaa kotipihaansa – varsinkin, kun isännöintitoimisto hoitaa varsinaisen tontin alueen. Ihmiset odottavat innokkaasti ensimmäisiä talkoita”, sanoo Helenius.

Lisätietoja antaa: Jaana Junkkari, asiakaspalvelupäällikkö, Espoon kaupunkitekniikan keskus: jaana.junkkari(at)espoo.fi

Ilmoittaudu mukaan täältä

 

teksti: Saija Räsänen, tiedottaja, KAKE

 

Näin syntyi Kake – kaiken takana on Ella, 10v

Kaupunkitekniikan keskus, tuttavallisemmin Kake, on hakenut virallista tunnushahmoa vuoden vaihteesta alkaen. Se löytyi lopulta 10-vuotiaan matinkyläläisen Ellan avulla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kake-hahmon innoittaja, Ella Rahiala, piirroksensa kanssa

Paperilla hymyilee keltakypäräinen työmies. Silmät ovat suuret, kädessä heiluu lapio. Kypärässä ja sinisessä haalarissa toistuu suuri K-kirjain – tässä on 10-vuotiaan Ella Rahialan näkemys Kakesta. Sitä käytettiin pohjana, kun Kaupunkitekniikan keskus etsi virallista tunnushahmoa käytettäväkseen sosiaalisen median kanavissa ja sisäisessä viestinnässä.

Kake-hahmon etsiminen tuli tarpeeseen, kun entinen Tekninen keskus ja Espoo Kaupunkitekniikka -liikelaitos yhdistyivät vuoden vaihteessa Kaupunkitekniikan keskukseksi, joka heti lyhentyi suussa ”Kakeksi”. Sitten tarvittiinkin vain Kakelle kasvot.

Ellan näkemys Kakesta löytyi helmikuisen piirustuskilpailun tuloksena. Tehtävänantona oli piirtää työmies-Kake, ja kilpailu keräsi reilusti yli sata osallistujaa. Kun Ellan piirustus saapui, loksahti kaikki tuomariston silmissä kohdilleen: tässähän se on, etsimämme Kake. Ellan piirros annettiin ammattigraafikon käsiin, ja näin siitä jalostettiin virtuaalisiin kanaviin sopiva versio. Luovan kunnian saa kuitenkin Ellan kädenjälki.

”Kake on reipas ja tekee kaikenlaisia hommia”

Aloite piirustuskilpailuun osallistumiseen tuli Matinlahden koulua käyvän Ellan opettajalta, joka patisti koko luokan osallistumaan kilpailuun. Ella innostui heti.

”Ajattelin, että olisi kiva ainakin osallistua, vaikka en osannutkaan ajatella voittavani”, Ella sanoo.

Innoituksena moni luokkalainen käytti Puuha-Peteä – mutta mietti myös, millaisia työmiehiä on nähnyt käytännön töissä. Näin syntyi Ellankin Kake – sympaattinen, mutta käytännön töihin mukisematta tarttuva työmies.

”Kake on reipas ja pystyy tekemään kaikenlaisia hommia, kuten tietöitä”, Ella sanoo.

Ellan vahva viivanjälki sopi hyvin tunnushahmon pohjaksi. Tämä ei ollutkaan ensimmäinen kerta, kun Ella otti kynän käteensä – hän piirtää paljon myös vapaa-ajalla ja on osallistunut mm. manga- ja taideleireille. Ehkä mangan piirtäminen näkyy myös Kake-hahmon muotojen taustalla.

”Tyylini on ennen kaikkea selkeä”, luonnehtii Ella, joka piirtää tavallisesti niin ihmishahmoja kuin luontoakin. Inspiraatio haetaan omasta mielikuvituksesta, ei valmiita kuvia jäljentämällä.

Lempitekniikoikseen hän mainitsee piirtämisen ja vesivärimaalauksen, ja löytyypä kotoa myös digitaalinen piirtopöytä. Myös kavereiden kanssa piirretään yhdessä, välillä katsotaan Youtubesta opetusvideoita.

”Muilta voi saada myös inspiraatiota”, Ella sanoo.

Kake_hires

Lopullinen Kake-hahmo

Menestys yllätti monilahjakkaan tytön

Ella on saanut myös aiemmin tunnustusta piirtämislahjoistaan. Mummi, kaverit ja opettaja ovat kaikki kehuneet hänen teoksiaan. Isä Esko Rahialan mukaan jo päiväkodissa kannustettiin pikkutyttöä jatkamaan taiteellisia harrastuksia.

Koulussa Ellan ainoa lempiaine ei kuitenkaan ole kuvataide – vaikka se onkin yksi niistä. Hän pitää myös matematiikasta ja musiikista. Niin, ja isona hän haluaisi kirjailijaksi tai taiteilijaksi. Ehkä ensimmäinen teos syntyy jo varhain, koska opettaja on antanut luokalle mahdollisuuden kirjoittaa äidinkielen tunneilla omaa kirjaa. Lempikirjoikseen Ella mainitsee Harry Potterit, Narnia-sarjan sekä Erin Hunterin kirjat. Tällä hetkellä kesken on Alexandre Dumas’n klassikkoromaani Monte Criston kreivi.

Mutta miltä monilahjakkaasta tytöstä tuntui kuulla, että hänen piirtämänsä Kake-hahmo oli valittu virallisen tunnuksen esikuvaksi?

”Olin ihan ihmeissäni; en kuvitellut, että olisin voinut menestyä näin hyvin”, sanoo Ella vaatimattomasti hymyillen.

teksti: Saija Räsänen, tiedottaja, KAKE

 

 

Kaken asiakaspalvelu – Työtä tunteella

Teknisen- ja ympäristötoimen asiakaspalvelussa töitä tehdään omalla persoonalla, mutta hälläväliä-asenne on kielletty. Pitsa ja hautauspalvelut on kuitenkin haettava muualta.

Violettiin ruutupaitaan pukeutunut nainen puhuu puhelimessa vakava ilme kasvoillaan. Paksut vaaleat hiukset verhoavat posket, kun hän kumartuu kohti tietokoneen ruutua. Hän nyökkäilee ymmärtävästi, mutta sanoo kuitenkin topakasti:

”Kyllä siitä voi pysäköintivirhemaksu tulla.”

”Niin, kyllä, lakimies tekee sitten päätöksen, ja teille lähetetään kirje kotiin. Siitä löytyvät ohjeet oikaisuvaatimuksen tekemiseen.”

Teknisen ja ympäristötoimen asiakaspalvelussa työskentelevä Milla kohottaa katseensa ja huomaa vieraan – minut, joka seuraan tänään asiakaspalvelun, tuttavallisemmin aspan, päivää. Milla nyökkää minulle vakavin kasvoin – hän puhuu edelleen asiakkaan kanssa.

Luon silmäyksen ympärilleni: väliseinin erotettuja työtiloja kuten niin monessa muussa toimistossa. Seinillä karttoja, hyllyissä Espoo-esitteitä. Ikkunalaudoilla hehkuu pieniä tunnelmavaloja vasten harmaata päivää. Millan viereisen lasisermin takana uinuu harmaa tonttunukke vieressään valkeita ruusuja.

Millan jatkaessa puheluaan kiertelen työpisteiden välissä, ja huomaan, että moni on tuonut sinne palan itseään: jossakin huhuilee virkattu pehmopöllö, toisaalla vipeltää pehmoleppäkerttu. On kuvia koirista ja kauniista maisemista.

Kävelen varovasti takaisin Millan luo, en halua häiritä. Hän puhuu hyvin huolitellulla, vahvalla äänellä – lähes kirjakieltä. Vetää vertoja uutistenlukijalle, teitittelee soittajaa.

Palautetta monessa muodossa – vaikka mobiilina tai Twitterissä

Puhelu loppuu, Milla hymyilee pirteänä – vaikka onkin ollut työpaikalla tavalliseen tapaansa jo 7:20. Työ alkaa kello 8, mutta Milla haluaa olla etuajassa – kahvia keittämässä ja konetta availemassa. Tosiaan: sivupöydällä kahvipannu porisee kutsuvasti. Kahvia pitää kuulemma olla koko ajan tarjolla.

Tänä aamuna on tullut neljä soittoa klo 8 ja 8:45 välillä – päivän avasi keittiölaitevika; Iivisniemen koululla pakastin oli tehnyt tenän, ja paljon ruokaa uhkasi mennä hukkaan. Milla on hälyttänyt laitekorjaajat paikalle – kaupunki reagoi omien kiinteistöjensä laitevikoihin.

”Sitten tuli soitto hienosti auratuista kaduista. Soittaja halusi vain kiittää”, Milla sanoo ylpeyttä hehkuen.

Palautetta voi tähän asiakaspalveluun antaa monella tapaa: puhelimitse – mikä on suosituin keino – mutta myös Espoon nettisivujen palautepalvelun kautta tai sähköpostitse. Twitter ja mobiilipalaute ovat uudempia tapoja antaa palautetta.

”Mobiilipalaute on helppo ja nopea tapa antaa palautetta maastossa liikkuessa, kun voi lähettää kuvan huomaamastaan epäkohdasta. Mobiilipalaute myös paikantaa palautteentekopaikan automaattisesti”, Milla sanoo.

Tässä asiakaspalvelussa hoidetaan Espoon Kaupunkitekniikan keskuksen, Tilakeskuksen ja Kaupunkisuunnittelukeskuksen asioita. Rakennusvalvonnalla ja ympäristökeskuksella on omat asiakaspalvelunsa. Kolmen asiakaspalvelun yhdistäminen juontaa juurensa vuoteen 2006, jolloin yhdistymistä alettiin suunnitella – ja kaksi vuotta myöhemmin siitä tuli totta, kertoo asiakaspalvelun päällikkö Jaana Junkkari.

”Ihmisten huolet toistuivat aika samanlaisina, joten ajattelimme, että olisi hyvä, jos meillä olisi yksi porukka, jolta löytyisi niihin aina vastaus. Lisäksi nämä aihealueet liippasivat toisiaan läheltä – esimerkiksi Kaupunkisuunnittelukeskus tekee kaavat, joiden mukaan Kaupunkitekniikan keskus sitten rakentaa kaupunkia. Aiemmin ongelmana oli myös se, että kun kansalaiset soittivat aina erikseen asiantuntijoille, heille ei jäänyt enää kunnolla aikaa työntekoon. Viesti menee yhä kentälle asti, mutta nyt palautteen antamiseen on keskitetympi ja tehokkaampi väylä”, sanoo Jaana.

”Kun ihminen soittaa, taustalla on oikea huoli”

Huomaamattomat mustat kuulokkeet katoavat Millan hiusten sekaan, ja säpsähdän, kun hän vastaa äkisti: ”Teknisen ja ympäristötoimen asiakaspalvelu, Milla!”

Aspalainen on oikea monitoimimies tai -nainen. Millan edessä avoinna on kaksi suurta näyttöä, joista toisella leviää Espoo Google Maps -versiona, toisessa taas välkkyvät sähköpostin ja sähköisen palautejärjestelmän viestit sekä kaupungin intranet Essi.

Eri ohjelmat tulevat tarpeeseen – 80 prosenttiin yhteydenotoista osataan vastata heti suoralta kädeltä. Loput 20 prosenttia menevät asiantuntijoiden tutkittaviksi, ja asiantuntija palaa myöhemmin asiaan ottaen suoraan yhteyttä asiakkaaseen. Kun kysymyksiä täytyy selvitellä, kestää niihin vastaaminen tietenkin hieman kauemmin – mutta usein vastaus saadaan tässäkin tapauksessa jo saman päivän aikana.

Milla katsahtaa sähköpostilaatikkoon – vihreiksi merkityt postit on käsitelty.

”Aika monta vastaamatonta täällä on… vaikka osa on vain meille tiedoksi”, hän sanoo. Sähköposti on yhteinen, mutta se on luokiteltu aspalaisten nimien mukaan. Jokaisella on oma värinsä. Allekirjoituksesta on haluttu tehdä ihmisläheinen: ”Ystävällisin terveisin, Teknisen ja ympäristötoimen asiakaspalvelu/ Milla”, kirjoittaa Milla jokaisen viestin loppuun.

Yhdessä palautteessa toivotaan Leppävaaran urheilupuiston maamerkin saamista kuntoon. Aspalaisen päässä käynnistyy ajatuskulku: kuuluuko tämä meidän toimialaamme? Urheilupuisto kuulostaa toisaalta liikuntatoimen heiniltä. Välillä salapoliisityötä on tehtävä myös kaupungin sisällä. Mutta entä, jos kukaan ei ota asiasta koppia?

”Kyllä joku aina lopulta ottaa”, Milla vakuuttaa.

Näin talvella ykköspuheenaiheita ovat pysäköinti ja katujen kunnossapito – me kaikki tunnemme ne jalkojemme ja renkaidemme alla. Auraus ja hiekoitus aiheuttavat paljon huolta.

”Meille se näyttäytyy niin, että on kuin talvella ei hiekoitettaisi lainkaan – ja keväällä hiekkaa taas on liikaa kaduilla”, hymähtää Milla.

Milla ei kuitenkaan naura ihmisten huolille.

”Kun joku soittaa, hän kokee asian haittaavan normaalia arkitoimintaansa. Se koetaan suureksi ongelmaksi silloin”, hän sanoo.

Milla pyrkii olemaan aina asiallinen ollessaan yhteydessä asiakkaiden kanssa – mutta henkilökohtaisissa haukuissa menee sietoraja.

”Silloin sanon, että kiitos kuulemiin”, Milla tokaisee napakkaan tyyliinsä.

”Yritämme parhaamme, mutta emme ole hälytyskeskus. Jos on todellinen hätä, se on poliisiasia sitten”, hän muistuttaa.

Työtä omalla persoonalla

Milla kuulee pirinän kuulokkeissa, odottaa hetken aikaa, kerää ajatuksensa, ja sanoo pehmeällä äänellä: ”Teknisen ja ympäristötoimen asiakaspalvelu, Milla.”

Silmäni vaeltavat Millan työtilan seinillä – siinä missä seinänaapurin sermin takaa pilkottaa ruusuja, koristavat Millan seiniä vaaleahiuksisten tyttöjen kuvat. Toisessa tyttö hymyilee ylioppilaslakki päässä, kuparinväriset hiukset kiertyvät laineina juhlamekon paljastamille olkapäille. Toisessa kuvassa pienempi, päiväkoti-ikäinen tyttö hymyilee silmät sirrillään. Perheen iltatähti, selittää Milla myöhemmin.

Kuvien vierestä löytyy Viivi & Wagner -sarjakuva. ”Muista sitten, ettet pilkkaa häntä. Hän on herkkä.” ”Niin, räjähdysherkkä”, siinä lukee.

”Jokainen tekee tätä työtä omalla persoonallaan. Meistä jokaisella on oma luonne ja temperamentti. Jotkut ovat hyvinkin rauhallisia, jotkut kiivaampia. Pitää muistaa, että meilläkin on tunteet”, selittää Milla puhelun jälkeen. Itse hän on kuulemma siitä temperamenttisemmasta päästä.

”Mutta ei tätä työtä voisi tehdä tunteettomasti – siitä tulisi hälläväliä-meininkiä. Jos tunteita on mukana, se tarkoittaa vain sitä, että välittää työstään ja siitä, että saa asiakkaankin huolia edesautettua”, hän puuskahtaa.

Puheluiden välissä perataan sähköisiä palautteita. Mellstenin venesatamasta ovat rikkoutuneet valot. Milla avaa webmapin, kaupungin oman karttasovelluksen, tarkastaakseen kuuluuko alue kaupungin kunnossapidettäväksi. Kyllä se kuuluu, tässä tapauksessa. Palautteen antajalle lähtee lyhyt ja asiapitoinen viesti:

”Hei, kiitos yhteydenotostanne, joka koski Mellstenin venesataman rikkoutuneita valoja. Olen kirjannut tiedon valaisinviasta urakoitsijalle, ja valaisimet tarkastetaan. Ystävällisin terveisin Milla/Teknisen ja ympäristötoimen asiakaspalvelu.”

Näpyttely ei tietenkään tähän lopu – Milla avaa sähköpostin ja kirjoittaa asiasta viestin sähköurakoitsijalle. Mukaan kopioidaan asiakaspalaute ja kuva webmapista – näin nopeutetaan kollegoiden työtä.

Tärkeimmät tiedot: mitä, missä, milloin

Palautejärjestelmän viestejä on tällä hetkellä käsittelemättä 22 kappaletta.

”Kartta on paras työkalu. Täältä näkyy maanomistus – ” Milla osoittaa vaaleanpunaisella värjättyä aluetta kartassa. Vaaleanpunainen on kaupungin maata. Asiakaspalvelu voi auttaa vain kaupungille kuuluvien alueiden kohdalla – muulloin on otettava yhteyttä yksityiseen omistajaan.

Näin näyttää olevan esimerkiksi seuraavan palautteen kohdalla, joka käsittelee Kilonpuiston koulun tienoilla auki jätettyä porttia. Kun portti on auki, tulee monelle houkutus ajaa viereisen puiston läpi. Jonkun muun kuin kaupungin pitäisi kuitenkin käydä portti sulkemassa, siltä näyttää. Milla avaa vielä Google-katunäkymänkin päästäkseen perille siitä, miltä maastossa oikeasti näyttää.

Puhelin soi, Milla keskittyy. Kaiuttimen kautta kuuluu vanhemman herrasmiehen ääni: hän epäilee putkirikkoa Huvilakadulla. ”Siinä on nyt jääkakkua 10 senttiä tien päällä. Mietin vain, että voisi olla aiheellista teidän tietää”, hän sanoo kohteliaasti. Milla kiittää ja pyytää asiakkaan puhelinnumeron muistiin niin, että hänelle voidaan myöhemmin kertoa, mistä oli kysymys.

Tällaisissa tapauksissa otetaan yhteyttä katukunnossapitoon. Työnjohtajat taas ovat tarvittaessa yhteydessä HSY:hyn. Kun puhutaan vesiasioista, puhutaan koko pääkaupunkiseudun läpäisevästä labyrintista, jossa asiasta vastuullinen voi löytyä toisen kaupungin puolelta.

Soittaja yllättää asiallisuudellaan – hänhän teki kaikille palveluksen kertomalla rikkoutuneesta putkesta, mutta ei kuitenkaan provosoitunut ongelmasta.

”Pääosin otetaan asiallisesti yhteyttä. Meidän on tärkeää tietää perusasiat: mitä on tapahtunut, missä, milloin. Parhaiten nämä saadaan selville, jos kaikki pysyvät rauhallisina”, toteaa Milla.

Parasta hänen mielestään on se, kun asiakas voi tuntea, että on saanut tarvitsemansa avun. Silloin tulee myös vilpittömiä kiitoksia. Ja joskus pieniä muistamisia, kuten suklaata, pakettina aspaan.

Milla tavoittelee Huvilakadun alueen työnjohtajaa. Hän etsii tämän numeron kaupungin sähköisestä puhelinluettelosta, mutta tällä kertaa ei tärppää. Aspalaisen pahin vihollinen on kokous – ne vaikeuttavat kiinni saamista. Milla kirjoittaa itselleen muistilapun – on soitettava uudestaan.

Pitsaa ja hautauspalveluita

”Mitä olinkaan tekemässä…” Milla pohtii hetken. Tässä työssä käsissä on pidettävä useampaa lankaa kuin mille riittäisi sormia. Hallittu kaaos vaatii hermoja ja organisointikykyjä. Tällä kertaa Milla palaa avonaisen portin asiaan – näyttää tosiaan siltä, ettei se kuulu kaupungille. Hän kysyy vielä asiasta sisäisen viestiohjelma Lyncin välityksellä.

Asiakkaalle hän vastaa, että asiaa tutkitaan, mutta vaaratilanteessa on otettava yhteyttä poliisiin. Eikä tässä kaikki – Milla tekee työnsä perinpohjaisesti. Hän neuvoo vielä, kuinka poliisin sivuilla voi antaa palautetta sähköisesti. Välillä asiakaspalvelussa avataankin myös lähiorganisaatioiden tapoja toimia.

Aivan kaikkeen ei aspakaan veny. Välillä yhteydenottajien pyynnöt ovat hieman erikoisempia.

”On yritetty tilata pitsaa. Ja tiedusteltu hautauspalveluita. Näissä oltiin kyllä jo väärässä osoitteessa”, Milla puuskahtaa.

Kaiken, minkä Milla sanoo, hän sanoo topakalla varmuudella. Kyllä minä häntä uskoisin puhelimessa ja luottaisin asiani hoituvan. Marimekon kupissa odottaa vielä tilkka kahvia. Niin, ehkä voisi sanoa, että Milla on piristävä kuin kofeiini itse.

”Teen sen minkä lupaan ja pystyn. Ei asiakkaita voi pettää”, Milla tokaisee ykskantaan.

Asiakas on siis tässä asiakaspalvelussa oikeassa – mutta toisaalta kaupungin virastojen toimintaa ohjaavat pohjimmiltaan lait, kuten Kaupunkitekniikan keskuksen tapauksessa tieliikennelaki. Siitä ei voida antaa erivapauksia edes ahkerimmille yhteydenottajille.

”Vaikka kielteisistä vastauksista ei aina tykätä, on niitä välillä pakko antaa. Toki haluamme auttaa siinä, missä voimme, mutta tässä työssä tarvitaan myös hiukan jämäkkyyttä”, Milla sanoo.

Asiakkaan puolella

Milla on nyt työskennellyt asiakaspalvelussa 3,5 vuoden ajan, sitä ennen hän teki Espoolle töitä pysäköinnintarkastajana. Työuraan kuuluvat myös mm. koulunkäyntiavustajan ja autististen lasten erityisavustajan työt. Hän selvästi selviytyy haastavista ja hyvin erilaisista tilanteista.

Aspaan Milla päätyi, kun pysäköinninvalvonnan päällikkö ehdotti hänelle jatkokoulutusta, oppisopimuspaikkaa sihteeriassistenttina. Milla tarttui innolla uuteen tilaisuuteen – vaikka tykkäsi pysäköinnintarkastuksestakin. Koulutus istui hyvin uuteen työhön, koska opiskelu onnistui työn ohessa. Lopputyönään Milla teki asiakaspalveluun perehdytyskansion, jota käytetään yhä.

”Enkä ole lähdössä pois!” Milla nauraa heleästi. Työhistoria näkyy kuitenkin siinä, että yhä hänen lempiasiakkaitaan ovat pysäköinninvalvonnasta kysyvät – näihin kysymyksiin häneltä löytyy lähes aina vastaus. Kaavoituksen kysymykset sen sijaan voivat joskus olla haastavia – ainakin silloin, jos tietokone menee jumiin, kuten tänään käy kerran.

Vaikka on niitäkin päiviä, Milla kertoo, kun tekisi mieli luovuttaa. Kun puhelin ruuhkautuu ja näkee koneelta soittojonon vain kasvavan. Kun samaan aikaan sähköposti täyttyy viesteistä, joihin ei ehdi vastaamaan, kun puhelin soi jatkuvasti. Kun mieleen hiipii salakavala ajatus siitä, että kotona odottavat vielä kotityöt.

Myös ikävät puhelut stressaavat, mutta niiden aiheuttamat tunteet on toisaalta helpompi purkaa välittömästi.

”Tuossa keskellä käytävää räsähdellään ja puretaan paineet yhdessä”, kuvailee päällikkö Jaanakin hymy suupielessä.

Puhelin soi. Asiakas on Millan vanha tuttu, hän on soittanut samasta asiasta aiemminkin – ja sen kuulee äänestä. Lumet on aurattu hankalassa risteyksessä niin, että toinen kaista on tukkeutunut. Autot eivät mahdu ohittamaan toisiaan, ja risteys on soittajan mukaan vaarallinen. Milla nyökkäilee ponnekkaasti, tuntuu olevan samalla puolella soittajan kanssa.

”Muistan tämän, otan työnjohtoon yhteyttä. Mitähän siellä on tehty? Sanoin tästä jo kerran”, Milla sanoo ponnekkaasti. Hän tuntuu jopa jakavan soittajan kiukkua.

Mies rauhoittuu pikku hiljaa, kun hän tuntee tulevansa ymmärretyksi.

”Arvostan tosi paljon sun apua. Ja eihän sitä voi sanoa, ettei noilla auraustyypeillä kiire olisi”, hän sanoo, nyt jo paljon säyseämmin.

”Ole toki uudelleen yhteydessä, jos asia ei parane; teen kaikkeni, että asia saadaan kuntoon”, Milla sanoo. Puhelu päättyy, asiakas luottaa, Milla kirjoittaa työnjohdolle viestin.

Puhelun jälkeen selviää, että Milla ei näytellyt – hän tosiaan tuntee paikan ja ymmärtää soittajan kiukun.

”Se on omankin lempikauppani lähellä. Ymmärrän, että suututtaa, se on hirveän kapea paikka”, hän sanoo.

Kukaan ei ole täydellinen yksin

Auraus on päivän teema. Eräänkin soittajan mukaan eilen on ollut ”hirveä lumisade”, mutta vieläkään ei ole aura käynyt.

”Tällä viikolla on tosiaan auraus puhututtanut. Mutta auraajille on haaste, jos kunnon lumisade alkaa vasta klo 5-6 aikaan aamuyöstä. Silloin tulee kiire aurata edes pääväylät kuntoon ennen kuin aamuliikenne alkaa”, Milla selittää.

Yhteydenpito kunnossapitoyksikön kanssa toimii Millan mukaan hyvin. Tieto auraustilanteesta löytää aspan heti.

Myös sisäiseen tiedonkulkuun kiinnitetään huomiota – aspan väki kokoontuu joka tiistai palaveriin, jossa käydään läpi kuulumiset. Samalla asiantuntijat talon sisältä voivat käydä kertomassa oman alueensa kuulumisia.

”Yksin ei voi kaikkea tehdä. On aina asioita, joita ei muista, tai jotka toinen tietää paremmin”, sanoo Milla.

Keskinäiseen auttamiseen on poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet aspassa, jonka työntekijät tulevat monenlaisista taustoista –  ja joilla siksi on monenlaista erikoisosaamista. Aspalaisiin kuuluu mm. entinen pankkitoimihenkilö, vihersuunnittelija, metsuri, logistiikka-alan ammattilainen ja kaupungin vaihdepalvelun työntekijä. Jälkimmäisen mielestä löytyy kaupungin sisäinen puhelinluettelo, mikä ei ole lainkaan haitaksi, kun etsitään yhteyshenkilöitä vastaamaan niihin kysymyksiin, joihin oma yksikkö ei osaa vastata.

Aspalaisille on annettu myös erilaisia vastuita – työ ei ole pelkästään puhelimeen vastaamista. Yksi vastaa Twitterin päivittämisestä yhdessä kaupungin viestinnän kanssa. Toinen on mukana kuntalaisia osallistavassa Meidän puisto -hankkeessa. Milla itse huolehtii raporteista ja tilastoista. Hänen suustaan luvut tulevatkin sujuvasti: hän tietää, että puhelimitse yhteydenottoja tulee vuosittain noin 27 000, sähköpostitse taas 13 000, ja paikan päällä käy 1300–1400 asiakasta.

Apua kielestä riippumatta

On syötävä, että jaksaa. Milla kantaa eväsrasiansa leveän pöydän ääreen samaan kokoushuoneeseen, jossa pidetään tiistain palaverit. Hän ei ole pitkien taukojen nainen. Alle puoli tuntia, ja rasia on tyhjä ja nainen jälleen puhelimen äärellä.

Lounaan jälkeen puhelin pirisee entistä tiiviimmin – kaupunki on herännyt soittamaan viimeistään nyt. Westendissä on tehty kanihavaintoja, villikanit ovat kulkeutuneet Espoonkin puolelle. Kaupunki torjuu niitä omilla maillaan, mutta tontin omistajan on tarpeen tullen kutsuttava metsästäjä paikalle omalle kiinteistölleen.

”Vieraslajit ovat uusi asia yhteydenotoissa – vielä vuonna 2008 niistä ei juuri puhuttu. Nyt kanit ja haittakasvit, kuten lehtokotilo, ovat nousseet tapetille”, sanoo Jaana.

Aspa auttaa tarvittaessa myös hankalilta tuntuvien lomakkeiden täyttämisessä – puheluiden lomassa Milla auttaa paria tiskille eksynyttä työmiestä, jotka tarvitsevat aitausluvan katualueelle ulottuvalle työmaalle. Katuasiasta on kyse myös seuraavassa puhelussa – asiakas valittaa kuoppaisesta tiestä, joka kuuluu ELY-keskuksen kunnossa pidettäväksi. Jälleen alkaa labyrinttimainen selvitys: kenen vastuulle juuri tämä tie kuuluu?

Aina asiakaspalveluun soittavat eivät puhu suomea. Useimmiten tarvittava vieras kieli on englanti, ja sillä aspasta saa palvelua. Myös toinen kotimainen sujuu – Milla osaa jutella erityisesti pysäköintiasioista. Erityisen hankalissa tilanteissa äidinkieleltään ruotsinkielinen aspalainen ottaa asian hoitaakseen.

”Periaatteenamme on, että se, joka soittaa, saa apua – vaikka puhuisi sitten hindiä”, Jaana Junkkari naurahtaa.

Puhelin soi, tällä kertaa toivotaan tilapäistä liikennejärjestelylupaa. Kiinteistöä odottaa remontti, ja parkkipaikat joutuvat kortille. Olisiko mahdollista pysäköidä poikkeuksellisesti kadun viereen? Milla klikkailee ahkerasti sisäistä puhelinluetteloa, etsii oikeaa yhteyshenkilöä. Vieressä pullistelee myös monivärinen kansio, josta löytyy yhteistyötahojen, kuten ELY:n, HSL:n ja Länsimetron puhelinnumeroita.

Onni kuitenkin osuu kohdalle – sisään kävelee kuin tilauksesta liikennesuunnitteluyksikön Arto Blomqvist.

”Pitääpä lähteä maastoon katsomaan tilannetta, vaikea tässä sanoa”, Arto sanoo – ja lähtee. Joskus asiat etenevät nopeasti.

Elokuvantekijöitä ja pysäköijiä

Milla kääntyy palautepostin puoleen – joku kysyy perusteita Laidunmäen aluekieltomerkille. Toinen ihmettelee sitä, miksi lumet on pidettävä omalla tontilla, miksi niitä ei saa lapioida kaupungin katualueelle. Tarvittaessa liika lumi on vietävä lumenvastaanottopaikalle, Milla vastaa kohteliaasti. Kaupungin kalusto ei myöskään riittäisi auraamiseen, jos kaikki tonttiliittymät avattaisiin kaupungin voimin.

”Täytyy lukea tarkasti, mitä asiakas on kirjoittanut. Ettei vahingossa vain toista sitä, minkä hän jo tietää, ettei vaikuta välinpitämättömältä”, Milla huomauttaa. Ja tosiaan – hän vaikuttaa lukevan palautteet aina pariin kertaan ennen kuin aloittaa vastaamisen.

Tavallisimpiin kysymyksiin vastaamiseen aspasta löytyy myös palautepankki, josta voi hakea apua yleisimpiin kysymyksiin. Näitäkin vastauksia kuitenkin muokataan omaan suuhun sopiviksi, jotta ne eivät vaikuta robotin kirjoittamilta – ja jotta tulee selväksi, että palaute on todella luettu. Varsinkin uudelle asiakaspalvelijalle vastauspankista voi kuitenkin olla iloa.

”Kyllä siinä vuosi menee, että pääsee kunnolla sisälle näihin asioihin. Ja vaikka olisi ollut täällä useammankin vuoden, tulee aina uutta vastaan”, sanoo Junkkari.

Jonossa on myös eiliseltä kesken jääneiden asioiden puheluja. Kenenkään asiaa ei unohdeta, kaikki hoidetaan loppuun. Nytkin Milla näppäilee numeron ja soittaa asiakkaalle pysäköinninvalvonnan antamasta siirtomääräyksestä.

”Laskun voi hakea täältä meiltä virastolta. Virastopiha 2 C, Espoon keskuksessa. Tai voimme lähettää sen postissa – aivan kuinka haluatte. Huomenna se on valmiina, lakimiehemme täytyy ensin allekirjoittaa se”, Milla kertoo puhelimessa – useamman kerran. Joskus asiakas haluaa varmistaa ymmärtäneensä varmasti oikein.

Puhelun aikana ihailen pöydällä nököttävää kullanväristä soittokelloa – kaunishan se on, mutta miksi se on siinä? Jälleen uusi koriste? Ei, se on asiakkaita varten, selittää Milla lopetettuaan puhelun. Sillä tiskille saapunut asiakas voi kilautella paikalla lisähenkilökuntaa, jos tiskin takaa sattuisi puuttumaan aspalainen.

Ja sitten tulee erikoisempikin puhelu: Träskändan kartanolla halutaan kuvata lyhytelokuva, ja soittaja tahtoisi vuokrata tilan. Tästä tilasta ei kuitenkaan valitettavasti vastaa Tilakeskus – Milla ohjeistaa soittajan Espoon matkailun pakeille.

”Hyvää huomenta vain sinullekin!”

Aina liikennesääntöjä ei ole helppo ymmärtää, ja Milla samastuu soittajiin. Seuraava soittaja on vanhempi herra; miten ihmeessä voi saada sakot, vaikka lähistöllä ei näkynyt pysäköimisen kieltävää merkkiä? Milla pyytää osoitetta, etsii alueen kartalta. Siellä on voimassa aluepysäköintikielto, jolloin liikennemerkki voi löytyä vähän kauempaakin.

”Jos haluatte tarkastaa, millainen merkki oli kyseessä, niin menkää nettiin ja etsikää liikennemerkki numero 373”, hän neuvoo kärsivällisesti, lämpimällä äänellä. Mies uskoo ja rauhoittuu, puhelu loppuu.

Pysäköintiin voi liittyä myös eettisiä näkökulmia, ja aspalaisenkin on oltava herkkänä tarpeen mukaan. Nuori äiti soittaa Jorvin sairaalan parkkipaikalta, he ovat juuri käyneet lastenpäivystyksessä. Hänkään ei ole nähnyt pysäköintikieltoa.

”Soita huomenna uudestaan, niin palataan asiaan – siihen mennessä olemme ehtineet katsoa paikalta otetut kuvat. Sopiiko?” kysyy Milla. Pysäköinnintarkastajat ottavat aina muistoksi kuvia sakottamistaan autoista ja liikenneympäristöstä – näin kaikille osapuolille jää todiste siitä, millainen tilanne on ollut oikeasti, jos jälkeenpäin syntyy erimielisyyksiä. Tällaiset kuvat sairaalan parkkipaikaltakin tarkastetaan.

Asiakaspalvelijan ei tarvitse istua tuolissaan kuin tatti – Milla jaloittelee käytävällä, kun puhelin soi – ja hän voi myös vastata kiirehtimättä puhelimen ääreen. Soitto kaikuu kuulokkeissa, ääni kuuluu kaiuttimen välityksellä.

Jälleen yksi laitevika. Tiskikone herjaa ärsyttävästi virhekoodia. Kyse on kaupungin kiinteistöstä, joten Milla ottaa asian hoitaakseen ja klikkailee virheilmoituksen tottuneesti.

”Riippuu ruuhkasta, kuinka nopeasti nämä korjataan, mutta tietysti mahdollisimman pian”, hän sanoo.

Tällä kertaa soittaja päättää puhelun sanoihin ”kiitos paljon”, mutta aina ei olla näin samalla aaltopituudella. Milla muistaa eräänkin maanantain, jolloin viikon ensimmäinen puhelu alkoi kirosanalla. Kuka haluaisi sellaisen alun viikkoonsa?

”Sanoin siihen sitten, että ’hyvää huomenta vain sullekin’! Kyllä se vähän hiljensi”, Milla sanoo kuivasti. Huumorilla ja napakkuudella pärjää.

Aspa muutoksen siltana

Joskus kaupunkilaisen voi olla vaikea erottaa – ymmärrettävästi – mihin kaupungin monista keskuksista ottaa yhteyttä. Seuraavassa puhelussa kysellään rakennuslupaa. Milla yhdistää soittajan rakennusvalvontakeskukseen.

Päivän aikana kohtaamme myös yhden paikan päälle saapuvan asiakkaan. Kuten yhteydenottojen suhdeluvuistakin huomaa, konkreettinen paikan päällä käyminen on vähentynyt, helpompaa on soittaa tai ottaa yhteyttä sähköisesti – mutta nyt tiskille kävelee huoliteltu leidi nahkatakissa, tummennetut lasit silmillä.

”Onko totta, että Iivisniementieltä katoavat kaikki parkkipaikat?” hän ihmettelee.

Hetken hämmennys katoaa Millan kasvoilta nopeasti. Hän etsii paikan kartalta – parkkipaikka uhkaa kadota metrotyömaan alta. Kyse ei kuitenkaan kartan mukaan ole kaupungin maasta – nyt kannattaisi olla yhteydessä isännöintitoimistoon. Nainen tiskin takana näyttää eksyneeltä, ja ymmärrän häntä – hänhän on vaivautunut tänne asti asiaansa selvittämään.  Milla kuitenkin etsii tuttuun tehokkaaseen tapaansa asiakkaalle valmiiksi isännöitsijän ja Länsimetron yhteystiedot ja lähettää ne hänelle samoin tein sähköpostitse.

Hetki sitten aspassa pistäytynyt liikennesuunnittelun Arto avaa oven vielä ulkoilmalta tuoksuen.

”Kävin tsekkaamassa sen paikan. Ei sinne voida tehdä ylimääräisiä liikennejärjestelyjä, siellä on lähes käyttämätön parkkipaikka ihan vieressä”, Arto ilmoittaa. Milla kirjoittaa itselleen jälleen uuden lapun – ”ilmoita asiakkaalle, ettei tilapäisen liikennejärjestelyn lupaa myönnetä”. Aina ei voida sanoa myöskään ”kyllä”.

Asiakkaiden toiveet voivat kuitenkin johtaa myös käytännön muutoksiin. Tällöin aspa toimii muutoksen siltana.

”Esimerkiksi jos halutaan lisää hidasteita, voimme sanoa, että laitamme asian eteenpäin. Asukkaiden ideoita voidaan selvittää ja toteuttaakin, jos mahdollista”, sanoo Jaana.

Asiakaspalvelija ei ole Millan ainoa rooli – hän on mm. äiti. Päivän päätteeksi hän sammuttelee vauhdilla tietokoneita ja raivaa tavaroitaan pöydältä – on lähdettävä nuoremman tyttären, sen valokuvassa hymyilleen pienemmän ja sirrisilmäisen, koululle vanhempaintapaamiseen. Millan energia ei näytä hupenevan työpäivän jälkeenkään.

Aspa hiljenee Millan heleän äänen kadottua nurkan taakse. Kulman takaa kuuluu vielä hiljainen, pehmeä ääni – ehkä jonkun temperamentiltaan rauhallisen aspalaisen ääni. Leppäkerttupehmolelun omistaja tulee töihin huomenna. Lumi leijailee ikkunan takana maahan hiljalleen.

Aspan ovesta ulos astuessaan saamaansa palvelua voi arvioida painamalla hymynaamaa, vähän kuin kaupoissa. Painan sitä leveintä. On jäänyt sellainen olo, että asiat hoituvat.

 

ASPA NUMEROINA

Yhteydenottoja yhteensä vuonna 2015: 37 761

Eniten yhteydenottoja kuukaudessa vuonna 2015: elokuussa 3809

Vähiten yhteydenottoja kuukaudessa vuonna 2015: maaliskuussa 2506

Miten otetaan yhteyttä?  Puhelut 57 % Sähköiset palautteet 34 % Käynnit 3,5 %

E-palautteiden keskimääräinen käsittelyaika: 2 pv 2 h

E-palautteiden käsittelyn mediaaniaika: 0 pv 22 h

Eniten palautetta annettiin (kirjatut palautteet aiheittain): katujen kunnossapito, viheralueiden ja pk-pihojen hoito, pysäköinninvalvonta (valvontapyyntö)

Eniten yhteyttä otettiin 2015 näiltä alueilta: Suur-Leppävaarasta, Suur-Tapiolasta, Suur-Espoonlahdelta

Vähiten yhteydenottoja tuli 2015: Suur-Kauklahdesta

Uutuuksia tulevaisuudessa: uudet toimitilat, chat asiakkaiden kanssa, puheluiden luokittelu, asiakaspalaute mobiilisti asiakkailta heti palvelutapahtuman jälkeen

 

teksti: Saija Räsänen, tiedottaja, KAKE

Auramiehen päivä voi venyä 13-tuntiseksi

Lumi ei yllätä Kaupunkitekniikan keskuksen katuylläpitoa, mutta lumisimpina kausina töihin tullaan yön hämärissä. Vastineeksi kansalaiset tarjoavat pullaa – tai heittävät lapiolla.

Tammikuun aamun valo on sininen. Ulkona hämärtää vielä, vaikka kello lyö yhdeksän. Foreca kertoi aamulla, että pakkasta oli kymmenen astetta – lumi narskuu kengänpohjissa, maahan leijailee hiljalleen kuivaa lunta. Poissa on eilisen ennätyksellinen lumipyry, joka pysäytti junat ja laittoi aura-autojen terät lujille. Hämeentiellä Helsingissä hiihdettiin.

Tänä aamuna auraajilla on selvästi ollut helpompaa: lumikerros jalkojen juuressa on sileän kiiltävä, tästä on jo tänä aamuna aura kulkenut. Autojen konepeltejä peittää vain ohut puuterilumikerros.

Aurat ovat nyt mielessä – olen nimittäin lähdössä katsomaan, millaista auraajan arki käytännössä on. Aamulla kotona mietin, kuinka kylmä aura-auton ohjaamossa on – ja puin päälleni paksuinta, mitä kaapista löytyi. Muistutan lumiukkoa.

Se on iso. Aura-auto, joka ilmestyy nurkan takaa toimistorakennusten väleistä, aamun kalpeaa valoa vasten – jolla aurataan päivittäin toistasataa kilometriä Pohjois-Espoon lumia.

Lumi kuusten oksilla tärähtää auton lähestyessä. Ääni on muhkea, liikkeet arvokkaan hitaita, kääntymiseen tarvitaan laajoja kaaria. Ohjaamossa kuljettaja nyökkää. Sisään!

Kierrän pelkääjänpaikan viereiselle ovelle. Joudun hapuilemaan ovenkahvaa jostakin paljon olkapäätäni ylempää. Punakeltaiseen jättiläiseen joutuu sananmukaisesti kiipeämään. Otan tukea ovesta ja auton ovenpieleen vartta vasten rakennetusta tarttumakahvasta ja kapuan sisään.

”Eihän tämä nyt edes niin mahdottoman korkea auto ole!” Sisällä istuu rauhallisesti hymyilevä, silmälasipäinen mies. Silmissä tuikkii naurunpilke. Hän on Reijo Harju, aura-auton kuljettaja jo 18 vuoden ajalta.

 

Talvella aurataan, kesällä kastellaan kukkia

Auto on monikäyttöinen, Harju kertoo, kun kurvaamme virastotalojen välistä leveämmille kaistoille: nyt sillä aurataan lunta, poistetaan jäätä ja levitetään kaduille hiekkaa, mutta kesällä sama auto pesee katuja ja tekee muita kunnostustöitä. Keväällä kaduilta pestäänkin pois samoja hiekkoja, jotka nyt joudutaan levittämään. Toissa kesänä talven auramies kasteli kukkia.

”Jos nyt sanotaan, että hiekkaa on kaduilla liian vähän, on sitä kahden kuukauden päästä liikaa”, hymähtää kaupunkilaisten mielenliikkeet jo tunteva Harju.

Auto alla murahtaa ja auran terä nitisee kaarteessa. Maisema ikkunan toisella puolen on pikku hiljaa valjennut, aurinko leikkii kimaltavanvalkeilla lumikiteillä tienvarressa. Nyt kelpaa vain kaapia auton alapuolelta löytyvällä alusterällä jäätä tienpinnasta ja levittää perään hiekkaa, eilen sen sijaan oli etuosan auranlapa tosikäytössä. Miten lähes läpitunkemattomasta lumisateesta selvittiin?

”Kaikki saatiin aurattua eilenkin”, toteaa Harju tyynesti. Niin tyynesti, että hänestä tulisi varmaan hyvä diplomaatti, mietin.

Eilen Harju saapui töihin kello kolmelta yöllä. Tänään jo kello kahdelta. Aamu alkaa aina Mikkelän varikolta, jossa työnjohtaja ohjeistaa kuljettajia ja jakaa päivän työt. Reijo Harjun reitti jatkuu Mikkelästä Jorviin ja Vanhakartanoon. Samaa reittiä ajamme mekin.

Ei kahdelta tai kolmelta töihin tulo sentään aivan arkea ole. Tavallisesti Harju saapuisi töihin kello seitsemän, mutta lumisimpina päivinä kuskien on oltava hälytysvalmiudessa. Aura-auton ratissa on oltava tunnin päästä hälytyspuhelinsoitosta – ja tämän vuoksi kovin kaukana omasta tukikohdasta ei voi asua. Harju itse asuu Klaukkalassa, noin puolen tunnin ajomatkan päässä Mikkelästä.

”Ja yleensä katuja ei ole aurattu siihen mennessä, kun minä lähden töihin”, hän hymyilee.

Kaupunki on jaettu aurausluokkiin – ykkös- ja kakkosluokan väylät, kuten bussireitit, aurataan ensimmäisinä. Niiden tulisi olla puhtaita seitsemään mennessä aamulla. Nyt tavoitteissa on selvästi onnistuttu hyvin: koko kaupunki oli aurattu yhdeksään mennessä, kun minä hyppäsin aura-auton kyytiin.

 

”Pitää tehdä niin siistiä jälkeä, että kehtaa sanoa, että on itse tehnyt”

Harju ojentaa kätensä Playstation-ohjainta muistuttavaa ohjainta kohti ja painaa yhtä värikkäistä napeista. Kadulle jälkeemme tippuu hiekkaa. Auto on älykäs: ohjaimen avulla kuski voi itse määritellä, montako grammaa hiekkaa kadulle lasketaan, ja ohjautuuko se oikealle vai vasemmalle puolelle tietä. Kuljettajalta työ vaatii tarkkuutta: on osattava tarkkailla maastoa ja päättää, missä hiekkaa tarvitaan ja kuinka paljon.

Hiekkaa ei tietenkään auran sisuksissa riitä loputtomiin. Älykäs auto osaa ilmoittaa itse, kun hiekka on lopussa – kuten meidän muiden autot ilmoittavat hupenevasta polttoaineesta. Hiekantäyttöpaikkoja löytyy ympäri kaupunkia. Siellä kuski huolehtii itsenäisesti hiekan tankkaamisesta: autoon mahtuu kahdeksan kuutiota, eli 7-8 tonnia hiekkaa.

Itse hiekkasiilo, josta hiekkaa haetaan, on harmaa, kulmikas rakennus. Sisällä nököttää erivärisiä hiekkakasoja: ruskeaa hiekoitushiekkaa, valkoista suolaa sekä selvästi tavallista hiekkaa karkeajakoisempaa kiinteistösepeliä. Täyttämisen jokainen kuski hoitaa itse: Harjukin nousee pienemmän pyöräkuormaajan kyytiin, joka näyttää aurausauton rinnalla leikkikalulta, sekoittaa keskenään hiekoitushiekkaa ja suolaa ja lappaa seosta aura-auton uumeniin. Kuinka monta pyöräkuormaajan kauhallista se vetääkään?

Harju ei vaikuta väsyneeltä, vaikka on ollut töissä jo seitsemän tuntia. Yöllä auraaminen sujuu kuulemma parhaiten: silloin muu liikenne ei häiritse. Kello neljän iltapäiväruuhkaan juuttuminen on pahinta, mitä auraajalle voi tapahtua.

Katson edessämme kolisevaa auranterää: tämän kanssa ei tosiaan tiukimmista kulmista ajeta. Myös kaupunki on ottanut sen huomioon: kapeimmat asuinkadut aurataan pienemmillä traktoreilla, ei kuorma-autoilla.

Vaikka kadut näyttävät jo puhtoisen auratuilta, riittää aura-autolle kuitenkin töitä. Auton alapuolen alusterä riipii maasta jäätä edetessämme kohti Jorvia; jälkeemme jää dalmatialaisenpilkkuja muistuttavia jäättömiä renkaita niihin kohtiin, joihin terä on uponnut syvimmälle. Lumi tupruaa jäljessä.

”Pikkuterä on paljon rankempi kuin tuo edessä oleva iso”, kehaisee Harju, kuin ylpeänä autosta. Koko suuren auton paino voi tarvittaessa laskeutua pikkuterän päälle – se siis riipii jäätä irti maasta koko punakeltaisen jättiläisen voimalla.

Suuri auto ei voita nopeuskilpailuja – ja tämä harmittaa joskus perässä ajavia. Välillä on kova kiire ohittaa, toteaa Harju, nyt kuivemmin. Ohittamisista voi syntyä pahimmillaan vaaratilanteita, kun ohittaja ei osaa ottaa huomioon aura-auton mittasuhteita – saati sitä, että se saattaa työntää edellään suurta lumimassaa. Tiukoissa tilanteissa auraa ei kannata ryhtyä ohittamaan – siksikään, että aura-auto ei pysähdy silmänräpäyksessä.

Hitaus johtuu myös siitä, että kuski haluaa tehdä työnsä huolella.

”Pitää tehdä niin siistiä jälkeä, että kehtaa sanoa, että on itse tehnyt”, toteaa Harju ammattiylpeydellä.

Pitää kuitenkin muistaa, että aivan kaikkea lunta kaupunkikaan ei auraa. Asukas on aina vastuussa oman tonttinsa lumien auraamisesta, eikä oman pihan lumia saa työntää kaupungin tielle. Jos kotitalon edessä kulkee kaupungin talvikunnossapitoon kuuluva katu, kaupunki toki pitää siitä huolta. Joskus vastuunjako kaupungin ja asukkaan välillä on herättänyt närääkin.

”Kun lunta on enemmän, alkavat lapiot heilua”, sanoo Harju. Auraushenkilökuntaa on heitetty useamman kerran vihaisena lapiolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Mies ja auto. Ihminen näyttää pieneltä järkälemäisen auton rinnalla.

Tiet avoimiksi ambulansseille

Kuuluu rätinää ja kolinaa, kun jää irtoaa väkisin perässämme. Nousemme ylös Jorvin sairaalan mäkeä. Eilen mäki aurattiin peräti neljä kertaa – täällä on tärkeää, että hälytysajoneuvot pääsevät varmasti kulkemaan. Hiekoitamme mäen ja poistamme jään.

Ohitamme myös bussipysäkin, jossa odottaa viluisia kasvoja – pysäkki itse on kuitenkin siisti, kaupunki on jo puhdistanut sen lumesta. Kaupungin työsarkaan kuuluukin paitsi väylien, myös pysäkkien puhtaanapito.

Harjua bussien ajotavat huolestuttavat välillä.

”Bussit ajavat usein rohkeasti liukkaistakin paikoista. Esimerkiksi Siikajärven ympäristö on haastava”, hän sanoo. Auraajalle taas keskustat ja vilkkaasti liikennöidyt paikat ovat haastavimpia – niissä suurille koneille on vähän tilaa, ja joka liikkeessä on varottava ympäristöä.

Juuri liikenteen määrä on suurin muutos, jonka Harju on huomannut pitkä aurakuskin uransa aikana.

”Liikennemäärät ovat aivan erilaisia kuin 15 vuotta sitten. Auraaminenkin on liikenteen takia haastavampaa kuin ennen”, hän sanoo.

Pörrätessämme mäkeä alas ambulanssi kiitää ohi valot vilisten ja ujeltaen. Ei kiitäisi noin nopeasti, jos renkaat sutisivat jäisellä tiellä.

Harju on tyytyväinen auramies. Aura-auto ei ole ensimmäinen hänen ajamansa kuorma-auto: aiemmin hän ajoi kaivinkoneita ja pyöräkuormaajia.

”Kun on hyvä pomo ja porukka, hommat luistavat. Tykkään siitä, että tämä on itsenäistä työtä, jossa voi soveltaa oma harkintaa”, hän sanoo.

Yleensä aurakuskit ajavat pareittain. Toinen auraa ja puhdistaa jään – toinen siivoaa jäljet perästä, selittää Harju. Nyt Harjun pari on tosin varikolla autoaan korjauttamassa. Kuskit osaavat itsekin korjata pieniä vikoja – Harju itse hallitsee mm. järkälemäisten auranterien vaihtamisen – mutta suuremmat viat on parempi korjauttaa varikolla. Minäkin näen tänään, kuinka Mikkelän varikolla odottaa kaksi suurta aura-autoa mekaanikon kädenjälkeä. Repeytyneeseen auranlapaan ei tehokkainkaan aurakuski riitä, siihen tarvitaan hitsaajaa. Varikolla kipinät lentävät ja lumi sulaa aura-auton renkaista ja miesten lahkeista lammikoiksi lattialle.

Talvella liukkauden torjunta on vähintään yhtä tärkeää kuin lumen auraaminen – muuten meistä yksi jos toinenkin kaatuilisi luistinradoiksi muuttuneilla kaduilla ja autojen renkaat sutisivat mäissä.

Tällä hetkellä, noin kymmenen asteen pakkasessa, kylvämme tielle suolan ja hiekan sekoitusta. Jalkakäytäville levitetään pelkkää hiekkaa. Ajoradoilla se ei kuitenkaan ole paras vaihtoehto, koska hiekka yksinään kulkeutuisi helposti autojen renkaissa pois. Suola yksin ei kuitenkaan ole tehokas ratkaisu kovemmissa miinusasteissa – joten suolan ja hiekan sekoitus voittaa.

Tosin erilaisia kokeiluja tehdään – Espoo esimerkiksi pilotoi tänä talvena pyöräilyn talvikunnossapitoa Olarin pyöräilyn laatureitillä. Reittiä harjataan ja suolataan hiekoittamisen sijaan. Tämän talven kokemusten valossa päätetään, olisiko suolaus sittenkin hyvä vaihtoehto pyöräreiteille jatkossa.

 

Auraajat yhtä perhettä

Ohitamme bussipysäkkipartion. Kaksi pakkaseen tukevasti pukeutunutta miestä lapioi lunta pois Espoon tunnusliivit yllään. Kasvot punoittavat kylmästä, siistiä tulee nopeaan tahtiin. He vilkuttavat, kun aura-auto köröttelee ohi. Minäkin vilkutan, vaikka en tunne heitä. Samaa Espoota tässä raivataan lumesta.

Heti perään pienempi aura-auto ohittaa meidät, sen kuski vilkuttaa leveä hymy suupielessään. Vilkutamme takaisin. Näinä lumisina hetkinä kaupunki on kavereita täynnä.

Harju painaa jarrua, vaikka emme alun perinkään ajaneet Ferrarin vauhtia. Kadunvarteen on pysäköity lumikinosten viereen autoja – yksi vinottain niin, että sen perää on lähes mahdoton olla raapaisematta auran terällä. Seuraan ylhäältä ikkunasta, kuinka hitaasti livumme punaisen autonkyljen ohi. Huh, ei naarmuakaan! Aura-autossa suunnistetaan aivan kuin missä tahansa muussakin autossa, vain peilien avulla. Suuren auton mittasuhteiden hahmottaminen vaatii taituruutta.

”En ole vielä kehenkään törmännyt”, Harju virnistää.

Sunassa kiertää jurnutamme liikenneympyrän monta kertaa: Harju haluaa varmistaa, että jokaisessa kulmassa varmasti on hiekkaa.

Puhelin soi – se on työnjohtaja. Kirstintiellä lapiomiesparka on joutunut bussikuskin läksytyksen kohteeksi – pysäkki on kuulemma ollut liian jäässä.

Lapiomiestä on lähdettävä pelastamaan ennen kuin hän saa lisää valituksia niskoilleen. Tietä pitkin kiitäessämme ihailen, kuinka koskemattoman kaunista lumi voi tienvarressa olla. Se on kuin pehmeä peitto, jonka sisään tekisi mieli kääriytyä. Toisin on laita tien pinnalla: lumi on muussaantunut ruskeankirjavaksi tahmaksi. Harjun mukaan se johtuu suolan käytöstä: suola värjää lumen ja saa sen turpoamaan.

 

Lapset uskaltavat hypätä hankeen, aikuiset eivät

Kirstintiellä ymmärrän, mitä Harju aiemmin tarkoitti ohittamishaluisilla autoilijoilla. Joku haluaa kovasti ohitsemme – mutta ei kuitenkaan ole valmis ohittamaan, kun teemme hänelle tilaa. Olen alkanut ajatella auramiehen tavoin, huomaan huvittuneena.

Nyt tiedän jo senkin, että aura-auton kuljettajan ei tarvitse joka aamu kaivaa kaappinsa kätköistä kaikkein kuumimpia tamineitaan – olen hikoillut jo hyvän aikaa villapaidoissani ja karvakauluksessani. Harjun kevyt takki nököttää tarpeettomana vaihdekepin vierellä.

Aina huolta eivät aiheuta niinkään autoilijat, vaan jalankulkijat. Etenkin jalkakäytävien hiekoitus voi olla haasteellista, jos jalankulkijat eivät väistä syrjään aura-auton lähestyessä.

”Olisi kiva tietää ennalta, minne ihmiset säntäävät”, Harju murahtaa.

Jalkakäytävällä kulkee pieni tyttö reppu selässään – olisiko päässyt aikaisin koulusta kotiin.

”Lapsia on varottava, silmiä on oltava selässäkin. Mutta lapsissa on se hyvä puoli, että he uskaltavat hypätä auran tieltä lumikasaankin. Aikuiset eivät kehtaa”, toteaa Harju.

Toisena suurena ongelmana hän pitää puhelimeen uppoutumista. Suojateitä ylitellään katse ruudussa. Tai kuulokkeet korvilla, jolloin lähestyvää auraa ei edes kuulla.

”Kuin joillakin olisi itsesuojeluvaisto hukassa”, puuskahtaa Harju. Aiemmin niin rauhallinen mies näyttää kevyesti tuohtuneelta.

Saavumme bussipysäkille, jonka jäästä valitettiin. Lapiomies on jo jatkanut matkaansa, mutta poistamme jään ja lisäämme päälle hiekkaa. Sivupeilistä näen, kuinka alusterä uppoaa jäähän kuin hammas jäätelöön. Jäähileitä suihkuaa. Seuraavan bussin matkan pitäisi olla turvallisempi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Melkein meteorologi

Harju tekee selvästi työtään niin nopeasti ja tehokkaasti kuin pystyy – laadun säilyttäen.

”Välillä luullaan, että lähdemme matkaan kuin taksi tolpalta. Mutta ei se niin käy, on seurattava aurausluokituksia”, hän muistuttaa.

Yhteistyö auraustiimin sisällä toimii, kehuu Harju. Edes Kaupunkitekniikan keskuksen organisaatiomuutos ei vaikuttanut siihen – porukka pysyi samana. Monikansallisessa tiimissä kaikki ovat kavereita, ketään ei kiusata.

Palatessamme takaisin päin ohitamme kuin ohitammekin kovaonnisen lapiomiehen – mutta hän vain vilkuttaa iloisesti. Radio pauhaa, pop kaikuu ohjaamossa. Ihmettelen, eikö aura-ajelu yleensä ole vähän yksinäistä.

”No, onhan se kiva, että olet kyydissä nyt”, myöntää Harju. Itsenäisen työn kääntöpuoli on se, että omaa seuraa on jaksettava. Toisaalta pariin saa aina yhteyden puhelimella, joka riippuu katosta Harjun suun tienoilla.

Yhtäkkiä tunnen, kuinka auto notkahtaa alaspäin. Mitä nyt? Erikoisen suuri kuoppa tiessä? Ei, älykäs aura-auto vain. Se on itse omia aikojaan hoksannut, että tässä kohdassa jää on erityisen sitkeässä. Nyt se kampeaa sitä pois laskemalla koko auton painon alusterän päälle. Lunta sataa jälleen, nyt vähän tiuhempaa kuin aamulla.

”Mutta ei tästä mitään eilisen myräkkää tule syntymään”, huomauttaa Harju luotuaan kokeneen katseen taivaalle.

Kun auramiehen katse ei riitä, otetaan avuksi Ilta-Sanomien Supersää – se yhdistää Forecan ja Ilmatieteenlaitoksen sääennusteet ja esittää lumisateiden voimakkuutta pisaroiden muodossa.

”Kahdella pisaralla pitäisi alkaa sataa tänään kahdelta”, sanoo Harju puhelimessa pomolleen, kun suunnitellaan loppupäivän auraustarpeita.

 

”Kyllä se aura sieltä ennen pitkää tulee”

Lumen laskeutuessa ikkunalasille toinen aura ohittaa meidät. Espoolta löytyy hyvin erilaista aurauskalustoa: nelisenkymmentä kuorma-autoa sekä 60 konetta, joita ovat auraustraktorit ja pyöräkuormaajat. Vaikka autoja on näinkin paljon, kertyy Harjun kuorma-autolle ajoa yli sata kilometriä päivässä. Espoo on sentään asukasluvultaan Suomen toiseksi suurin kaupunki ja pinta-alaltaan Pariisin laajuinen.

Ketään ei kuitenkaan väsytetä liikaa. Aurakuskeilla on tarkkaan määritellyt lepoajat.

”Hyvin meistä pidetään huolta”, sanoo Harju vilpittömästi. Se on paljon, kun sen sanoo mies, joka tuli kahdelta töihin.

Mutta yötöihin tottuu, Harju väittää – töitä on usein helpompikin tehdä yöllä, ilman päivän ruuhkaa. Lisäksi ne, joilla on pieniä lapsia, pääsevät myös ajoissa kotiin. Harjun kohdalla tämä tilanne on tosin jo ohi, oma tytär on jo 28-vuotias.

Yöllisen heräämisen ja tuntien työnteon jälkeenkin pitää yhä olla virkku. Vaikka tällaiset isommat aura-autot säästetään suuremmille maanteille, tulee tiukkoja ohituksia välillä väkisinkin. Kuten nyt. Hivutamme auraa sentti sentiltä vastakkaisesta suunnasta ohittavan henkilöauton ohi. Ei naarmuja.

Harju on viilipytty, myös vapaalla. Hän ei myönnä, että itse hiiltyisi auraamattomista teistä.

”Kyllä se aura sieltä aina ennen pitkää tulee”, hän toteaa ykskantaan.

 

Pullaa auraajille

Vihdoin on lounaan aika – kurvaamme Kiltakalliossa sijaitsevan Pappa Pizzan pihaan. Harju on viimeksi syönyt ruisleivän aamuyöllä. En ymmärrä, kuinka hän jaksaa – oma vatsani kurnii nolostuttavan äänekkäästi, vaikka olen sentään syönyt aamiaisen puoli seitsemältä.

Pappa Pizza näyttää olevan myös Harjun kollegojen suosiossa – ravintolan parkkipaikka on täynnä paketti- ja kuorma-autoja, sisällä vilisevät neonkeltaiset varoitusliivit. Lastattuamme buffet-lautasille mehevät annokset pitsaa pöydästä löytyy tuttujakin – ja hyviä uutisia. Eräälle auraajalle on tänään tarjottu pullaa kiitokseksi hyvästä aurauksesta.

”Joulun alla ihmiset varsinkin ovat höveleitä”, auraajat valistavat nyökytellen.

Käy myös selväksi, miksi yksi auraaja auraa aina tiettyä aluetta; miksi alueita ei juuri vaihdella.

”Sain edeltäjältäni perimätiedoksi muun muassa sen, että erään asukkaan kanssa oli sovittu tarkalleen, mihin kulmaan lumikasa lasketaan. Tällaista ei mitenkään voisi tietää, jos vaihtaisi aina reittiä”, kertoo toinen pöydästä löytyneistä kollegoista.

Vaikka auraajienkin työaikaa seurataan, välillä on joustettava. Kuten tällaisina lumisina päivinä, kun töihin tultiin kello 2 yöllä, ja kun kotiin odotetaan lähdettävän kello 15 iltapäivällä. Se on yhteensä 13 tuntia pikkutarkkaa ajoa jättiläisauton ratissa.

Auraajat eivät kuitenkaan valita.

”Jos ei tänään olisi aloitettu yöllä auraamista, olisi saanut aika korvat punaisena asukkaille selittää, että miksi lumia ei ole aurattu”, Harju toteaa.

Teksti: Saija Räsänen, tiedottaja, KAKE

***

Talvi herättää joka vuosi kysymyksiä, joiden vuoksi Kaupunkitekniikan keskuksen puhelinlinjat käyvät kuumina. Keräsimme oheiseen liitteeseen useimmin kysytyt kysymykset vastauksineen. Toivottavasti löydät vastauksen omiin huoliisi – mukavaa talven jatkoa!

Auraus – Useimmin kysytyt kysymykset

 

 

Kaken johtaja – kaupunkilaispoika, joka rakentaa omin käsin

Kaupunkitekniikan keskuksen johtaja Harri Tanska on mies, joka tuntee tuhannen leppävaaralaisen asunnon postiluukut, ei pidä muoti-ilmiöistä ja joka aloitti talonsa remontoimisen saha ja vasara ainoina työkaluinaan.

Pitkä mies nojautuu taaksepäin mustassa nahkanojatuolissa. Takaa lasi-ikkunasta pilkottaa luminen Espoo – olemme Espoon keskuksessa, kaupunkitekniikan johtajan huoneessa. Seinällä räiskyy oranssi taulu.

Tanskan huoneesta löytyy tämä vieraspöytä, jonka äärellä istumme nyt – ja työpöytä, jonka ääreen hän ei koskaan istuta vieraitaan. Se johtuu siitä, että työpöydän takana Tanska näyttäisi vieläkin pidemmältä kuin hän oikeasti on (189 cm). Jostakin syystä sisustaja on valinnut johtajan puolelle pöytää korkean, ja toiselle puolelle matalan tuolin. Tanska kuitenkin tahtoo olla samalla tasolla vieraidensa kanssa. Siksi istumme nyt tässä, upottavissa mustissa tuoleissa.

Vaikka Tanska nyt nojaileekin nahkatuoliin puvuntakki päällä, ei hän aina ole halunnut pomoksi.

”Lapsuuden toiveammattini oli rekkakuski. Ne olivat isoja ja vaikuttavia koneita alle 10-vuotiaalle”, hän sanoo.

Koulussa matematiikka kiinnosti. Lukion jälkeen Tanska suuntasikin Helsinkiin Teknilliseen korkeakouluun. Alun perin hän opiskeli TKK:n vuoriosastolla, jolta valmistuu kallion louhinnan, tunneleiden kaivuun ja metallien asiantuntijoita. Se ei kuitenkaan ollut lopulta omin paikka, ja hän vaihtoi rakennusosastolle.

”Mietin, että rakennusinsinööreille on töitä kaupungeissa, vuori-insinööreille lähinnä maakunnissa”, sanoo Helsingissä syntynyt ja Espooseen 5-vuotiaana muuttanut Tanska.

No, oli taustalla vähän muutakin. Hän halusi uida tietoisesti vastavirtaan ja valitsi pääaineekseen geotekniikan.

”Silloin rakennustalous oli suosittu pääaine TKK:lla. Itseäni eivät ole muoti-ilmiöt koskaan kiinnostaneet. Juuri geotekniikasta ei silloin kovin moni ollut innostunut, mutta päättelin, että siitä johtuen siellä voisi olla varmimmin töitä”, sanoo Tanska.

Opiskelijan elämä ei 80-luvullakaan ollut luksusta. Nykyinen johtaja asui muiden opiskelijoiden kanssa yhä pystyssä olevassa Otaniemen teekkarikylässä – vieläpä kahden hengen jaetussa huoneessa. Siitä edettiin pikku hiljaa omaan huoneeseen ja perhekylään saakka.

Teekkarit tunnetaan usein vilkkaasta opiskelijaelämästä, mutta Tanskan opiskeluajat eivät olleet hurjaa biletystä.

”Olin sellainen reipas urheilijanuorukainen. Harrastin suunnistusta, ja sen parissa kului kaikki vapaa-aika. Kerran tulin nuorten SM-kisoissa neljänneksi, ja Jukolan viestissä oltiin parhaimmillaan kuudensia”, sanoo Tanska.

Työtä, jolla on merkitys

Pitkään Tanska ei ehtinyt koulun penkillä istua, ennen kuin työt veivät mukanaan. Hän aloitti Viatek Oy -nimisessä suunnittelutoimistossa vasta parin vuoden täyspäiväisten opintojen jälkeen. Ensin hän teki maaperätutkimuksia maastossa, sitten suunnittelutöitä toimiston puolella.

Ensimmäisestä oman alan työstä tuli myös pitkäaikainen – Viatekilla kului koko 1990-luku ennen Tanskan siirtymistä Espoon kaupungille.

”Ehkä vähän turhankin aikaisin aloitin työn teon. Mutta olipa sitten lamasta huolimatta töitä myös valmistumisen jälkeen!” sanoo Tanska.

Tämän päivän opiskelijoille Tanska antaa yhden neuvon: opiskeluaikana on hyvä hankkia monipuolista kokemusta. Insinöörin työstä saa erilaisen käsityksen työmaalla varoitusliivi yllä kuin toimistossa tietokoneen äärellä. Monipuoliset kokemukset ovat arvokkaita, ne auttavat valitsemaan oman perehtymisalueen.

Tanskan oma työkokemus ei rajaudu vain oman alan töihin. Ennen niitä tutuiksi tuli muun muassa tuhat leppävaaralaista postilaatikkoa, kun Tanska jakoi nuorena K-Kauppa Martti Tikan mainoksia ja Länsiväylää. Suunnistajalle juoksentelu kerrostalojen rappusia pitkin kävi treenistä. Nykyinen johtaja on kokeillut myös sokerijuurikaspellon kitkemistä, varastotöitä, ikkunatehtaan töitä, Mankin urheilukentän valvontaa ja talonrakennusta ihan sillä fyysisellä puolella.

Sekä lähikaupan siivousta.

”Jauhettu maksa ei ole sen jälkeen juuri maistunut, sen myyntiastioiden tiskaaminen oli sen verran ällöttävää”, muistelee Tanska hymy suupielessä.

Edes maksan tiskaaminen ei kuitenkaan vienyt intoa työnteosta.

”Joka ainoa työ on hyödyllinen. Itse arvostan monipuolisia kokemuksia. Ihmiset monesti itse väheksyvät omaa työhistoriaansa – turhaan. Työ opettaa, että mikään ei tule ilmaiseksi”, sanoo useassa rekrytointiprosessissa mukana ollut Tanska.

Hän uskoo, että rakennusala on hyvä valinta nuorelle tänäkin päivänä – rakentaminen ei koskaan lopu kokonaan. Se on myös jotakin konkreettista, näkyvää.

”Työtä, jolla on merkitys”, sanoo Tanska.

Kaupunkitekniikan keskus, tuttavallisemmin Kake, pyrkii tarjoamaan nuorille tulevaisuuden mahdollisuuksia. Alan opiskelijat voivat suorittaa Kakella opintoihin kuuluvia harjoitteluita. Opiskelijoille ja koululaisille on tarjolla kesätöitä – varsinkin kausiluonteisissa puutarha- ja puistotöissä lisäkädet ovat kesällä tarpeen.

Lisäksi entisellä Tekellä, nykyisellä Kakella, on helmoissaan jatkuvasti opinnäytetöiden tekijöitä. Tällä hetkellä eräs insinöörityöntekijä tutkii esimerkiksi sitä, kuinka Espoo voisi hyödyntää pienoiskopterin käyttämistä kartoituksissa. Kauko-ohjattavaan kopteriin sijoitettaisiin kamera ja laserkeilain, joka voisi kuvata sellaisiakin paikkoja, joihin ei yletytä maastossa jalan – tai jotka toisaalta jäävät piiloon korkealta lentokoneesta otetuista kuvista.

”Tämän vuoden aikana todennäköisesti hankimme oman kopterin ja alamme testata sitä”, Tanska sanoo.

Kuin itselle rakentaisi

2000-luvun alussa Tanska oli uudessa elämäntilanteessa: kotona odottivat pienet lapset, päivät konsulttitoimistossa venyivät pitkiksi. Ja olihan niitä päiviä kertynytkin jo kymmenen vuoden ajalta. Hän kaipasi vaihtelua – ja tuli töihin Espoon kaupungille aprillipäivänä vuonna 2000.

”Tuo päivämäärä on ainakin helppo muistaa”, naurahtaa Tanska. Ikkunasta siiloutuu Suomen talven harvinaisia auringonsäteitä.

Nyt hän on ollut tässä talossa jo 16 vuoden ajan. Hän aloitti geotekniikkapäällikkönä, mutta vaihtoi tehtäviä rakennuttajapäälliköksi ja katupäälliköksi ennen valintaansa kaupungininsinööriksi vuonna 2013. Nyt takana on 2,5 vuotta Teken johdossa – ja uusi alku Kaken puikoissa.

”Jos jotakin olen oppinut, niin sen, että kohteista ollaan vastuussa niiden koko elinkaaren ajan. Haluamme rakentaa hyvin, koska oma kädenjälki on silmiemme edessä vielä vuosikymmenenkin päästä. Rakennamme kuin itsellemme tekisimme – tai vielä vähän paremmin”, Tanska sanoo, nyt hieman vakavampi ilme kasvoillaan.

Koko vuosituhannen alku on ollut Tanskan työtaipaleella kiireistä aikaa. Espoon väkiluku on nyt 270.000, ja se on kasvanut viime vuodet lähes 5000 asukkaalla vuodessa – joten myös uusia väyliä ja viheralueita tarvitaan.

”On parempi, että on kiire, kuin joutua myymään kuntalaisille ’ei oota’”, Tanska toteaa.

Espoo on kehittynyt jo pelkästään Tanskan työuran aikana hurjasti – aiemmin yksityisautoiluun ja bussiliikenteeseen nojanneesta kaupungista on tulossa raideliikenteen kaupunki.

”Itsekin olen nähnyt nyt metron hyödyt. Asemien seudut kehittyvät aivan uudella tavalla, Etelä-Espoo tiivistyy kaupunkimaisemmaksi”, miettii Tanska.

Lähes paljasjalkaisen espoolaisen kaupunki on tosiaan muuttunut paljon. Tanskan nuoruuden Leppävaarassa humisivat viljapellot, kauppakeskus Sellon tilalla oli Maxi-market, Kehä I:stä ei vielä ollut.

Rakentamisen maailma naisistuu ja nuorentuu

Tanskan aikana Espooseen on jo tehty kaupungin historian suurimpia rakennusinvestointeja. Samaan aikaan on täytynyt seurata kunnianhimoista investointiohjelmaa.

”Olen iloinen siitä, että olemme saaneet rakentaa. Ensinnäkin on pakko rakentaa, kun kaupunkiin tulee jatkuvasti lisää väkeä. Toiseksi olen iloinen siitä, että kaupungin johdolta on löytynyt uskoa tulevaisuuteen – ja näin on uskallettu investoida matalasuhdanteessakin. Täytyy ottaa huomioon sekin, että nyt on edullista rakentaa – kymmeniä miljoonia on säästetty, kun on rakennettu juuri näinä suhdanneaikoina”, sanoo Tanska.

Tanska on nyt ollut erilaisissa johtotehtävissä yhteensä 16 vuoden ajan. 16 vuoden jälkeen harvat asiat enää pääsevät yllättämään pomoa, mutta sen hän on oppinut, että esimiestyössä on kohdattava niin mukavat kuin ikävätkin asiat. On täytynyt olla selkärankaa kohdata kipeitäkin asioita.

”Jos talossa onkin ollut puuttumattomuuden kulttuuria, niin aina on lopulta oltu tyytyväisiä siihen, jos epäkohtiin on puututtu”, Tanska sanoo.

Pomona on tietenkin myös kivaa.

”Kun tehtävät ovat vaihtuneet, olen yllättynyt aina vain uudestaan siitä, kuinka monipuolista ja hyvää ammattitaitoa täältä löytyy – kuten myös uudesta Kaken porukasta. On motivaatiota tehdä työt hyvin”, Tanska kehaisee.

Viime vuosina taloon on saapunut paljon myös nuoria, kun entisiä pitkän linjan työntekijöitä on jäänyt eläkkeelle. Joukossa on myös entistä enemmän naisia – kenties siksi, että korkeakoulut, myös teknisillä aloilla, naisistuvat koko ajan.

”Suunnittelussa alkaa olla jo voittopuolisesti naisia, puistopuolella heitä on ollut vanhastaan enemmän. Kadunrakennus on toisaalta yhä fyysistä työtä, johon tarvitaan voimaa. Sukupuoli ei kuitenkaan koskaan ole määräävä tekijä valinnoissa. Paras aina valitaan”, Tanska vakuuttaa.

Kake-henki on yhteenkuuluvuutta

Vuoden 2016 alusta Kake hoitaa. Se tarkoittaa sitä, että talossa on kaksi kertaa aiempaa enemmän kuntatekniikan ammattilaisia, kun tekninen keskus ja Espoo Kaupunkitekniikka -liikelaitos yhdistyivät. Tanskaa muutos ei pelota.

”Kaken myötä olemme yhtä kaupunkia, kun koko kaupunkitekninen osaaminen on yhdessä organisaatiossa. Byrokratia kevenee, ja asiat hoidetaan kerralla kuntoon”, Tanska lupaa.

Espoonkin aiemmin käyttämä tilaaja-tuottaja -malli oli muodissa monessa kaupungissa 2000-luvulla – siinä kaupungin eri yksiköt tilasivat ja toiset tuottivat palveluita. Tanskan tuntuman mukaan tämä malli on nyt tullut tiensä päähän. Vaihtoehtoina on ollut liikelaitosmallin purkaminen, kuten Espoossa – tai toiminnan siirtäminen osakeyhtiön muotoon, kuten Turussa ja Lahdessa on tehty.

”Kaikilla malleilla voi toimia. Joukon henki ja motivaatio ratkaisee lopulta. Virastomalli on inhimillisempi kuin osakeyhtiö – yhtiössä jatkuvat YT:t aiheuttaisivat työntekijöille epävarmuutta. Kake-henki perustuu yhteenkuuluvuuteen”, Tanska sanoo.

Uuteen malliin siirtyminen ei syö tuottavuutta – päinvastoin.

”Kilpailukykymme kiinnostaa päätöksentekijöitä ja kuntalaisia, ja tuottavuusohjelmamme tavoitteet ovat tiukat”, muistuttaa Tanska.

Taloudellisen tehokkuuden rinnalla kulkee huolenpito työntekijöistä.

”Itse pyrin alkuvuodesta käymään jokaisessa minulle uudessa yksikössä. Mietitään yhdessä, miten voitaisiin olla vieläkin parempia”, Kaken johtaja muistuttaa.

Itse toiminta jatkuu hyvin pitkälti samana kuin ennen.

”Edeltäjäni edeltäjä Martti Tieaho sanoi, että ’mehän ei tehdä mitään niin mielellään kuin rakennetaan’. Tämä pätee yhä”, sanoo Tanska.

Tarkoituksena on se, että uudessa Kakessa käytössä ovat parhaat mahdolliset tekemisen tavat ja työkalut. Niitä testataan seuraavien kahden vuoden aikana, ja sitten mietitään, miten tulevaisuudessa tahdotaan edetä.

”Tämä on näytön paikka Kakelle nyt.”

Kehä I ja Länsimetro tulevaisuuden suurimmat hankkeet

Tanskan uraan mahtuu monenlaista urakkaa. Mutta mikä onkaan ollut kaikkien aikojen mieleenpainuvin hanke tähän mennessä?

”Kyllä se on ollut Mankkaan kaatopaikan kunnostus ja Turveradantien rakentaminen. Olen saanut seurata tätä seutua koko ammatillisen urani ajan”, Tanska sanoo.

Reviiri tuli tutuksi Viatekin leivissä 90-luvulla – Tanskan aivan ensimmäinen työtehtävä oli kaatopaikan sivuitse kulkevan Turveradantien rakennussuunnitelmaan liittyneet kairaukset. Vuosituhannen vaihteessa aloitettiin vanhan kaatopaikan muuttaminen golfkentäksi.

Lopulta Tanska sai olla mukana viemässä loppuun Espoon tähänastisen historian mittavimman kadunrakennusprojektin, Turveradantien ja Turvesolmun eritasoliittymän rakentamisen. Punainen avajaisnauha leikattiin syksyllä 2015. Nyt alueen kiinnostavuus niin asukkaiden kuin sijoittajien silmissä on noussut huimasti – kukapa ei asuisi mieluummin golfkentän kuin kaatopaikan vierellä.

”Itse piti sitten tämäkin tie rakentaa”, hymähtää Tanska.

Tulevaisuudessa siintää vielä Turveradantietäkin isompi hanke – nimittäin Kehä I:n ympäristön kehittäminen. Vuoden 2016 alussa aloitetaan työt Keilaniemessä. Kehä I:n liikenne on tarkoitus siirtää maan alle, ja tie katetaan puistokannella, jonka päälle tulee mm. kevyen liikenteen reittejä. Katetun Kehä I:n viereen on suunniteltu rakennettavan neljä tornitaloa asumista varten.

Toinen jättikokonaisuus on Länsimetron rakentaminen aina Kivenlahteen saakka. Asemien seudut tulevat muuttumaan yhä kaupunkimaisempaan suuntaan.

”Monikerroksisuus tulee olemaan haaste – esimerkiksi Tapiolassa liikutaan kolmessa tasossa olevalla katualueella. Mutta haasteet ja niiden ratkaisut ovat työn suola. Mitä hankalampi kohde, sitä antoisampaa on nähdä se valmiina”, Tanska sanoo.

Luvassa liikkumisen vallankumous

Kukaan ei vielä tiedä, millaista hienoa tekniikkaa tulevaisuudessa päästään käyttämään. Kaken johtajan paikalla tarvitaan hieman propellihattua. Kuvaavien kopterien lisäksi luvassa voi olla liikkumisen vallankumous. Espoon ensimmäisiä sähköbusseja koeajetaan jo nyt, ja ne ovat tulossa laajempaankin käyttöön.

”Itse olen ajanut ladattavalla hybridillä reilut kaksi vuotta. Takana 50 000 kilometriä ja tuon matkan keskikulutus on ollut 0,6 litraa polttoainetta sadalla kilometrillä”, Tanska kehaisee.

Vanhoille fossiilisille polttoaineille on ladattavien akkujen lisäksi muitakin vaihtoehtoja, kuten vety ja maakaasu. Aika näyttää, mikä niistä voittaa.

Puhetta on ollut robottiautoistakin. Kaupungin näkökulmasta haaste on tosin se, kuinka ne osaisivat suunnistaa liikenteessä – Suomen lumisissa ja jäisissä sääoloissa ohjaus ei voi perustua kaistamerkintöjen lukemiseen. Meidän tehtäväksi saattaa tulla vaikkapa navigoimiseen tarvittavien tarkkojen 3D -karttojen tuottaminen.

”Paljon on puhuttu liikkumisesta palveluna. Esimerkiksi kännykällä voisi tilata robottiauton kotiovelleen minuutissa. Miten tämä istuu Suomeen, jossa kaikille on ollut tärkeää omistaa oma auto? Se jää nähtäväksi, mutta muutosta asenteissa on havaittavissa: monelle 18-vuotiaalle ei enää ole itsestäänselvyys, että ajokortti on pakko hankkia”, sanoo Tanska.

Robottiautoja tai ei…

”Tarve katujen, puistojen ja kaupungin toimivuuteen, viihtyisyyteen ja turvallisuuteen ei katoa”, muistuttaa Tanska.

Vapaa-ajalla adrenaliinilatauksia metsästämään

Aina pomokaan ei nojaa mustaan nojatuoliin sopimusneuvottelujen merkeissä tai tee monimutkaisia kustannuslaskelmia tietokoneen ääressä. Ei – tämä pomo pakenee vapaa-ajalla toimistoa.

”Odotan, että jäät lujittuvat. Haluan retkiluistelemaan”, sanoo Tanska.

Hän kuuluu Suomen retkiluistelijoihin, jotka järjestävät ohjattuja retkiä. Vuonna 2014 tuli luisteltua satoja kilometrejä rannan läheisyydessä muun muassa Espoonlahdella ja Vanhankaupungin lahdella. Pisin luistelumatka ylsi Päijänteelle.

”Sileällä kevätjäällä auringonpaisteessa on ollut hienoa nähdä, kun aikuiset miehet hihkuvat ilosta”, kuvailee Tanska luisteluretkiä.

Tanska on vähän hurjapäinen. Pari edellistä kesää on kulunut kiipeillessä Alpeilla Via Ferrata reitillä Pohjois-Italiassa. Valokuvissa mies kapuaa äkkijyrkkää vuorenseinämää – vain pieni metallilenkki pitää hänet kiinni seinämää kiertävässä vaijerissa. Alun perin reittejä rakennettiin ensimmäisen maailmansodan aikaan vuorijääkärien tarpeisiin.

”Kyllähän se välillä pelottaa. Mutta sieltä saa myös hyvät adrenaliinilataukset”, Tanska sanoo.

Ulkomailla voi ottaa mallia paikallisesta rakentamisesta, mutta kun puhe kääntyy mallin ottamiseen, ilmestyy Tanskan ääneen ylpeä sävy.

”Tullaan meille Espooseenkin ulkomailta asti tutustumaan. Meille tulee maailman modernein metro. Se on uusi ja avara, asemat ovat hallimaisia vanhojen tunneleiden sijaan. Metromme on turvallisuuden huippu”, hän sanoo.

Ihailua on herättänyt sekin, että turvallisuusnäkökohtien huomioiminen ei ole syönyt viihtyisyyttä – kaikista uusista asemista tulee itsenäisiä taideteoksia. Niillä on oma, ympäristöön istuva tunnistettava luonteensa. Yhdestä löytyy valotaidetta, toisen katto on jyrkän geometrinen, sisäänkäynnit ovat erimallisia, värit vaihtelevat.

Kun Tanska ei luistele tai hiihdä – hän kertoo ylpeänä olleensa mukana luomassa Espooseen kattavaa latuverkostoa – hän kunnostaa yli 90-vuotiasta puutaloa Helsingin Käpylässä. Se on Tanskan mukaan talo, jossa ei ollut eikä tule olemaan suoria kulmia – pikkutarkkuudesta on pitänyt taipua talovanhuksen edessä.

Nyt aletaan voiton puolella, mutta kun hän muutti taloon reilut viisi vuotta sitten puolisonsa kanssa, oli tuomio kova.

”Moneen kertaan totesimme, että iskisipä nyt salama ja polttaisi tämän”, Tanska naurahtaa.

Viiden vuoden jälkeen remonttia on tullut tehtyä sen verran paljon, että enää salamaa ei manata paikalle. Remontti on valmistunut omalla painollaan varsinaisen työn ohessa – aina aikaa remonttiin ei ole ollut liikoja ja välillä tullut pidettyä kuukausienkin taukoja.

”Se on kuitenkin ollut hyvää vastapainoa työlle, jossa en omin käsin tee mitään. Perusasiat rakentamisesta sain koulutuksen myötä, luin sivuaineena korjausrakentamista. Mutta eihän Otaniemestä mitään puuseppiä tai kirvesmiehiä tule. Kunnon työkalut auttavat – alussa olivat vain saha ja vasara”, Tanska kertoo.

 

YSTÄVÄKIRJA

Missä olit…

…10 vuotta sitten?

Olin työskennellyt geotekniikan päällikkönä Espoossa jo viiden vuoden ajan. Vastikään oli päätetty, että metroa ei rakenneta – se oli sen ajan poliittinen tahto. Asuin vielä Espoossa. Tuolloin käytin joka päivä kravattia, nyt tulee otettua jo vähän rennommin.

…nyt?

Asun Helsingin Käpylässä vanhassa puutalossa. Olen innostunut uudesta Kakesta, kiva saada uusia työkavereita. Tänne palaa paljon myös entistä Teken porukkaa – 300:sta uudesta työntekijästä löytyy myös tuttuja.

…10 vuoden päästä?

Uskon, että olen yhä Espoolla töissä. Haasteena tulee olemaan se, kuinka saada 400 000. espoolainen asutettua. Asumisväljyyshän on nyt vielä ruhtinaallinen – meillä on pinta-alaltaan viisi kertaa Pariisin kokoinen alue, mutta aika paljon vähemmän asukkaita. Kymmenen vuoden päästä Espoo tulee näyttämään yhä enemmän kaupungilta.

En usko, että olemme osa yhtä suurta pääkaupunkia. Ymmärrän tarpeen yhdistää satojen tai tuhansien asukkaiden kuntia, mutta siihen suuruuden ekonomia loppuu. Miksi tehdä pääkaupunkiseudun kaupungeista yksi suuri miljoonakaupunki? Kuka sellaisen kokisi omakseen?

Itselleni toivon, että olisin yhä kunnossa ja terve. Ja kiva, jos remontti olisi jo valmis.

teksti: Saija Räsänen, tiedottaja, KAKE