Auramiehen päivä voi venyä 13-tuntiseksi

Lumi ei yllätä Kaupunkitekniikan keskuksen katuylläpitoa, mutta lumisimpina kausina töihin tullaan yön hämärissä. Vastineeksi kansalaiset tarjoavat pullaa – tai heittävät lapiolla.

Tammikuun aamun valo on sininen. Ulkona hämärtää vielä, vaikka kello lyö yhdeksän. Foreca kertoi aamulla, että pakkasta oli kymmenen astetta – lumi narskuu kengänpohjissa, maahan leijailee hiljalleen kuivaa lunta. Poissa on eilisen ennätyksellinen lumipyry, joka pysäytti junat ja laittoi aura-autojen terät lujille. Hämeentiellä Helsingissä hiihdettiin.

Tänä aamuna auraajilla on selvästi ollut helpompaa: lumikerros jalkojen juuressa on sileän kiiltävä, tästä on jo tänä aamuna aura kulkenut. Autojen konepeltejä peittää vain ohut puuterilumikerros.

Aurat ovat nyt mielessä – olen nimittäin lähdössä katsomaan, millaista auraajan arki käytännössä on. Aamulla kotona mietin, kuinka kylmä aura-auton ohjaamossa on – ja puin päälleni paksuinta, mitä kaapista löytyi. Muistutan lumiukkoa.

Se on iso. Aura-auto, joka ilmestyy nurkan takaa toimistorakennusten väleistä, aamun kalpeaa valoa vasten – jolla aurataan päivittäin toistasataa kilometriä Pohjois-Espoon lumia.

Lumi kuusten oksilla tärähtää auton lähestyessä. Ääni on muhkea, liikkeet arvokkaan hitaita, kääntymiseen tarvitaan laajoja kaaria. Ohjaamossa kuljettaja nyökkää. Sisään!

Kierrän pelkääjänpaikan viereiselle ovelle. Joudun hapuilemaan ovenkahvaa jostakin paljon olkapäätäni ylempää. Punakeltaiseen jättiläiseen joutuu sananmukaisesti kiipeämään. Otan tukea ovesta ja auton ovenpieleen vartta vasten rakennetusta tarttumakahvasta ja kapuan sisään.

”Eihän tämä nyt edes niin mahdottoman korkea auto ole!” Sisällä istuu rauhallisesti hymyilevä, silmälasipäinen mies. Silmissä tuikkii naurunpilke. Hän on Reijo Harju, aura-auton kuljettaja jo 18 vuoden ajalta.

 

Talvella aurataan, kesällä kastellaan kukkia

Auto on monikäyttöinen, Harju kertoo, kun kurvaamme virastotalojen välistä leveämmille kaistoille: nyt sillä aurataan lunta, poistetaan jäätä ja levitetään kaduille hiekkaa, mutta kesällä sama auto pesee katuja ja tekee muita kunnostustöitä. Keväällä kaduilta pestäänkin pois samoja hiekkoja, jotka nyt joudutaan levittämään. Toissa kesänä talven auramies kasteli kukkia.

”Jos nyt sanotaan, että hiekkaa on kaduilla liian vähän, on sitä kahden kuukauden päästä liikaa”, hymähtää kaupunkilaisten mielenliikkeet jo tunteva Harju.

Auto alla murahtaa ja auran terä nitisee kaarteessa. Maisema ikkunan toisella puolen on pikku hiljaa valjennut, aurinko leikkii kimaltavanvalkeilla lumikiteillä tienvarressa. Nyt kelpaa vain kaapia auton alapuolelta löytyvällä alusterällä jäätä tienpinnasta ja levittää perään hiekkaa, eilen sen sijaan oli etuosan auranlapa tosikäytössä. Miten lähes läpitunkemattomasta lumisateesta selvittiin?

”Kaikki saatiin aurattua eilenkin”, toteaa Harju tyynesti. Niin tyynesti, että hänestä tulisi varmaan hyvä diplomaatti, mietin.

Eilen Harju saapui töihin kello kolmelta yöllä. Tänään jo kello kahdelta. Aamu alkaa aina Mikkelän varikolta, jossa työnjohtaja ohjeistaa kuljettajia ja jakaa päivän työt. Reijo Harjun reitti jatkuu Mikkelästä Jorviin ja Vanhakartanoon. Samaa reittiä ajamme mekin.

Ei kahdelta tai kolmelta töihin tulo sentään aivan arkea ole. Tavallisesti Harju saapuisi töihin kello seitsemän, mutta lumisimpina päivinä kuskien on oltava hälytysvalmiudessa. Aura-auton ratissa on oltava tunnin päästä hälytyspuhelinsoitosta – ja tämän vuoksi kovin kaukana omasta tukikohdasta ei voi asua. Harju itse asuu Klaukkalassa, noin puolen tunnin ajomatkan päässä Mikkelästä.

”Ja yleensä katuja ei ole aurattu siihen mennessä, kun minä lähden töihin”, hän hymyilee.

Kaupunki on jaettu aurausluokkiin – ykkös- ja kakkosluokan väylät, kuten bussireitit, aurataan ensimmäisinä. Niiden tulisi olla puhtaita seitsemään mennessä aamulla. Nyt tavoitteissa on selvästi onnistuttu hyvin: koko kaupunki oli aurattu yhdeksään mennessä, kun minä hyppäsin aura-auton kyytiin.

 

”Pitää tehdä niin siistiä jälkeä, että kehtaa sanoa, että on itse tehnyt”

Harju ojentaa kätensä Playstation-ohjainta muistuttavaa ohjainta kohti ja painaa yhtä värikkäistä napeista. Kadulle jälkeemme tippuu hiekkaa. Auto on älykäs: ohjaimen avulla kuski voi itse määritellä, montako grammaa hiekkaa kadulle lasketaan, ja ohjautuuko se oikealle vai vasemmalle puolelle tietä. Kuljettajalta työ vaatii tarkkuutta: on osattava tarkkailla maastoa ja päättää, missä hiekkaa tarvitaan ja kuinka paljon.

Hiekkaa ei tietenkään auran sisuksissa riitä loputtomiin. Älykäs auto osaa ilmoittaa itse, kun hiekka on lopussa – kuten meidän muiden autot ilmoittavat hupenevasta polttoaineesta. Hiekantäyttöpaikkoja löytyy ympäri kaupunkia. Siellä kuski huolehtii itsenäisesti hiekan tankkaamisesta: autoon mahtuu kahdeksan kuutiota, eli 7-8 tonnia hiekkaa.

Itse hiekkasiilo, josta hiekkaa haetaan, on harmaa, kulmikas rakennus. Sisällä nököttää erivärisiä hiekkakasoja: ruskeaa hiekoitushiekkaa, valkoista suolaa sekä selvästi tavallista hiekkaa karkeajakoisempaa kiinteistösepeliä. Täyttämisen jokainen kuski hoitaa itse: Harjukin nousee pienemmän pyöräkuormaajan kyytiin, joka näyttää aurausauton rinnalla leikkikalulta, sekoittaa keskenään hiekoitushiekkaa ja suolaa ja lappaa seosta aura-auton uumeniin. Kuinka monta pyöräkuormaajan kauhallista se vetääkään?

Harju ei vaikuta väsyneeltä, vaikka on ollut töissä jo seitsemän tuntia. Yöllä auraaminen sujuu kuulemma parhaiten: silloin muu liikenne ei häiritse. Kello neljän iltapäiväruuhkaan juuttuminen on pahinta, mitä auraajalle voi tapahtua.

Katson edessämme kolisevaa auranterää: tämän kanssa ei tosiaan tiukimmista kulmista ajeta. Myös kaupunki on ottanut sen huomioon: kapeimmat asuinkadut aurataan pienemmillä traktoreilla, ei kuorma-autoilla.

Vaikka kadut näyttävät jo puhtoisen auratuilta, riittää aura-autolle kuitenkin töitä. Auton alapuolen alusterä riipii maasta jäätä edetessämme kohti Jorvia; jälkeemme jää dalmatialaisenpilkkuja muistuttavia jäättömiä renkaita niihin kohtiin, joihin terä on uponnut syvimmälle. Lumi tupruaa jäljessä.

”Pikkuterä on paljon rankempi kuin tuo edessä oleva iso”, kehaisee Harju, kuin ylpeänä autosta. Koko suuren auton paino voi tarvittaessa laskeutua pikkuterän päälle – se siis riipii jäätä irti maasta koko punakeltaisen jättiläisen voimalla.

Suuri auto ei voita nopeuskilpailuja – ja tämä harmittaa joskus perässä ajavia. Välillä on kova kiire ohittaa, toteaa Harju, nyt kuivemmin. Ohittamisista voi syntyä pahimmillaan vaaratilanteita, kun ohittaja ei osaa ottaa huomioon aura-auton mittasuhteita – saati sitä, että se saattaa työntää edellään suurta lumimassaa. Tiukoissa tilanteissa auraa ei kannata ryhtyä ohittamaan – siksikään, että aura-auto ei pysähdy silmänräpäyksessä.

Hitaus johtuu myös siitä, että kuski haluaa tehdä työnsä huolella.

”Pitää tehdä niin siistiä jälkeä, että kehtaa sanoa, että on itse tehnyt”, toteaa Harju ammattiylpeydellä.

Pitää kuitenkin muistaa, että aivan kaikkea lunta kaupunkikaan ei auraa. Asukas on aina vastuussa oman tonttinsa lumien auraamisesta, eikä oman pihan lumia saa työntää kaupungin tielle. Jos kotitalon edessä kulkee kaupungin talvikunnossapitoon kuuluva katu, kaupunki toki pitää siitä huolta. Joskus vastuunjako kaupungin ja asukkaan välillä on herättänyt närääkin.

”Kun lunta on enemmän, alkavat lapiot heilua”, sanoo Harju. Auraushenkilökuntaa on heitetty useamman kerran vihaisena lapiolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Mies ja auto. Ihminen näyttää pieneltä järkälemäisen auton rinnalla.

Tiet avoimiksi ambulansseille

Kuuluu rätinää ja kolinaa, kun jää irtoaa väkisin perässämme. Nousemme ylös Jorvin sairaalan mäkeä. Eilen mäki aurattiin peräti neljä kertaa – täällä on tärkeää, että hälytysajoneuvot pääsevät varmasti kulkemaan. Hiekoitamme mäen ja poistamme jään.

Ohitamme myös bussipysäkin, jossa odottaa viluisia kasvoja – pysäkki itse on kuitenkin siisti, kaupunki on jo puhdistanut sen lumesta. Kaupungin työsarkaan kuuluukin paitsi väylien, myös pysäkkien puhtaanapito.

Harjua bussien ajotavat huolestuttavat välillä.

”Bussit ajavat usein rohkeasti liukkaistakin paikoista. Esimerkiksi Siikajärven ympäristö on haastava”, hän sanoo. Auraajalle taas keskustat ja vilkkaasti liikennöidyt paikat ovat haastavimpia – niissä suurille koneille on vähän tilaa, ja joka liikkeessä on varottava ympäristöä.

Juuri liikenteen määrä on suurin muutos, jonka Harju on huomannut pitkä aurakuskin uransa aikana.

”Liikennemäärät ovat aivan erilaisia kuin 15 vuotta sitten. Auraaminenkin on liikenteen takia haastavampaa kuin ennen”, hän sanoo.

Pörrätessämme mäkeä alas ambulanssi kiitää ohi valot vilisten ja ujeltaen. Ei kiitäisi noin nopeasti, jos renkaat sutisivat jäisellä tiellä.

Harju on tyytyväinen auramies. Aura-auto ei ole ensimmäinen hänen ajamansa kuorma-auto: aiemmin hän ajoi kaivinkoneita ja pyöräkuormaajia.

”Kun on hyvä pomo ja porukka, hommat luistavat. Tykkään siitä, että tämä on itsenäistä työtä, jossa voi soveltaa oma harkintaa”, hän sanoo.

Yleensä aurakuskit ajavat pareittain. Toinen auraa ja puhdistaa jään – toinen siivoaa jäljet perästä, selittää Harju. Nyt Harjun pari on tosin varikolla autoaan korjauttamassa. Kuskit osaavat itsekin korjata pieniä vikoja – Harju itse hallitsee mm. järkälemäisten auranterien vaihtamisen – mutta suuremmat viat on parempi korjauttaa varikolla. Minäkin näen tänään, kuinka Mikkelän varikolla odottaa kaksi suurta aura-autoa mekaanikon kädenjälkeä. Repeytyneeseen auranlapaan ei tehokkainkaan aurakuski riitä, siihen tarvitaan hitsaajaa. Varikolla kipinät lentävät ja lumi sulaa aura-auton renkaista ja miesten lahkeista lammikoiksi lattialle.

Talvella liukkauden torjunta on vähintään yhtä tärkeää kuin lumen auraaminen – muuten meistä yksi jos toinenkin kaatuilisi luistinradoiksi muuttuneilla kaduilla ja autojen renkaat sutisivat mäissä.

Tällä hetkellä, noin kymmenen asteen pakkasessa, kylvämme tielle suolan ja hiekan sekoitusta. Jalkakäytäville levitetään pelkkää hiekkaa. Ajoradoilla se ei kuitenkaan ole paras vaihtoehto, koska hiekka yksinään kulkeutuisi helposti autojen renkaissa pois. Suola yksin ei kuitenkaan ole tehokas ratkaisu kovemmissa miinusasteissa – joten suolan ja hiekan sekoitus voittaa.

Tosin erilaisia kokeiluja tehdään – Espoo esimerkiksi pilotoi tänä talvena pyöräilyn talvikunnossapitoa Olarin pyöräilyn laatureitillä. Reittiä harjataan ja suolataan hiekoittamisen sijaan. Tämän talven kokemusten valossa päätetään, olisiko suolaus sittenkin hyvä vaihtoehto pyöräreiteille jatkossa.

 

Auraajat yhtä perhettä

Ohitamme bussipysäkkipartion. Kaksi pakkaseen tukevasti pukeutunutta miestä lapioi lunta pois Espoon tunnusliivit yllään. Kasvot punoittavat kylmästä, siistiä tulee nopeaan tahtiin. He vilkuttavat, kun aura-auto köröttelee ohi. Minäkin vilkutan, vaikka en tunne heitä. Samaa Espoota tässä raivataan lumesta.

Heti perään pienempi aura-auto ohittaa meidät, sen kuski vilkuttaa leveä hymy suupielessään. Vilkutamme takaisin. Näinä lumisina hetkinä kaupunki on kavereita täynnä.

Harju painaa jarrua, vaikka emme alun perinkään ajaneet Ferrarin vauhtia. Kadunvarteen on pysäköity lumikinosten viereen autoja – yksi vinottain niin, että sen perää on lähes mahdoton olla raapaisematta auran terällä. Seuraan ylhäältä ikkunasta, kuinka hitaasti livumme punaisen autonkyljen ohi. Huh, ei naarmuakaan! Aura-autossa suunnistetaan aivan kuin missä tahansa muussakin autossa, vain peilien avulla. Suuren auton mittasuhteiden hahmottaminen vaatii taituruutta.

”En ole vielä kehenkään törmännyt”, Harju virnistää.

Sunassa kiertää jurnutamme liikenneympyrän monta kertaa: Harju haluaa varmistaa, että jokaisessa kulmassa varmasti on hiekkaa.

Puhelin soi – se on työnjohtaja. Kirstintiellä lapiomiesparka on joutunut bussikuskin läksytyksen kohteeksi – pysäkki on kuulemma ollut liian jäässä.

Lapiomiestä on lähdettävä pelastamaan ennen kuin hän saa lisää valituksia niskoilleen. Tietä pitkin kiitäessämme ihailen, kuinka koskemattoman kaunista lumi voi tienvarressa olla. Se on kuin pehmeä peitto, jonka sisään tekisi mieli kääriytyä. Toisin on laita tien pinnalla: lumi on muussaantunut ruskeankirjavaksi tahmaksi. Harjun mukaan se johtuu suolan käytöstä: suola värjää lumen ja saa sen turpoamaan.

 

Lapset uskaltavat hypätä hankeen, aikuiset eivät

Kirstintiellä ymmärrän, mitä Harju aiemmin tarkoitti ohittamishaluisilla autoilijoilla. Joku haluaa kovasti ohitsemme – mutta ei kuitenkaan ole valmis ohittamaan, kun teemme hänelle tilaa. Olen alkanut ajatella auramiehen tavoin, huomaan huvittuneena.

Nyt tiedän jo senkin, että aura-auton kuljettajan ei tarvitse joka aamu kaivaa kaappinsa kätköistä kaikkein kuumimpia tamineitaan – olen hikoillut jo hyvän aikaa villapaidoissani ja karvakauluksessani. Harjun kevyt takki nököttää tarpeettomana vaihdekepin vierellä.

Aina huolta eivät aiheuta niinkään autoilijat, vaan jalankulkijat. Etenkin jalkakäytävien hiekoitus voi olla haasteellista, jos jalankulkijat eivät väistä syrjään aura-auton lähestyessä.

”Olisi kiva tietää ennalta, minne ihmiset säntäävät”, Harju murahtaa.

Jalkakäytävällä kulkee pieni tyttö reppu selässään – olisiko päässyt aikaisin koulusta kotiin.

”Lapsia on varottava, silmiä on oltava selässäkin. Mutta lapsissa on se hyvä puoli, että he uskaltavat hypätä auran tieltä lumikasaankin. Aikuiset eivät kehtaa”, toteaa Harju.

Toisena suurena ongelmana hän pitää puhelimeen uppoutumista. Suojateitä ylitellään katse ruudussa. Tai kuulokkeet korvilla, jolloin lähestyvää auraa ei edes kuulla.

”Kuin joillakin olisi itsesuojeluvaisto hukassa”, puuskahtaa Harju. Aiemmin niin rauhallinen mies näyttää kevyesti tuohtuneelta.

Saavumme bussipysäkille, jonka jäästä valitettiin. Lapiomies on jo jatkanut matkaansa, mutta poistamme jään ja lisäämme päälle hiekkaa. Sivupeilistä näen, kuinka alusterä uppoaa jäähän kuin hammas jäätelöön. Jäähileitä suihkuaa. Seuraavan bussin matkan pitäisi olla turvallisempi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Melkein meteorologi

Harju tekee selvästi työtään niin nopeasti ja tehokkaasti kuin pystyy – laadun säilyttäen.

”Välillä luullaan, että lähdemme matkaan kuin taksi tolpalta. Mutta ei se niin käy, on seurattava aurausluokituksia”, hän muistuttaa.

Yhteistyö auraustiimin sisällä toimii, kehuu Harju. Edes Kaupunkitekniikan keskuksen organisaatiomuutos ei vaikuttanut siihen – porukka pysyi samana. Monikansallisessa tiimissä kaikki ovat kavereita, ketään ei kiusata.

Palatessamme takaisin päin ohitamme kuin ohitammekin kovaonnisen lapiomiehen – mutta hän vain vilkuttaa iloisesti. Radio pauhaa, pop kaikuu ohjaamossa. Ihmettelen, eikö aura-ajelu yleensä ole vähän yksinäistä.

”No, onhan se kiva, että olet kyydissä nyt”, myöntää Harju. Itsenäisen työn kääntöpuoli on se, että omaa seuraa on jaksettava. Toisaalta pariin saa aina yhteyden puhelimella, joka riippuu katosta Harjun suun tienoilla.

Yhtäkkiä tunnen, kuinka auto notkahtaa alaspäin. Mitä nyt? Erikoisen suuri kuoppa tiessä? Ei, älykäs aura-auto vain. Se on itse omia aikojaan hoksannut, että tässä kohdassa jää on erityisen sitkeässä. Nyt se kampeaa sitä pois laskemalla koko auton painon alusterän päälle. Lunta sataa jälleen, nyt vähän tiuhempaa kuin aamulla.

”Mutta ei tästä mitään eilisen myräkkää tule syntymään”, huomauttaa Harju luotuaan kokeneen katseen taivaalle.

Kun auramiehen katse ei riitä, otetaan avuksi Ilta-Sanomien Supersää – se yhdistää Forecan ja Ilmatieteenlaitoksen sääennusteet ja esittää lumisateiden voimakkuutta pisaroiden muodossa.

”Kahdella pisaralla pitäisi alkaa sataa tänään kahdelta”, sanoo Harju puhelimessa pomolleen, kun suunnitellaan loppupäivän auraustarpeita.

 

”Kyllä se aura sieltä ennen pitkää tulee”

Lumen laskeutuessa ikkunalasille toinen aura ohittaa meidät. Espoolta löytyy hyvin erilaista aurauskalustoa: nelisenkymmentä kuorma-autoa sekä 60 konetta, joita ovat auraustraktorit ja pyöräkuormaajat. Vaikka autoja on näinkin paljon, kertyy Harjun kuorma-autolle ajoa yli sata kilometriä päivässä. Espoo on sentään asukasluvultaan Suomen toiseksi suurin kaupunki ja pinta-alaltaan Pariisin laajuinen.

Ketään ei kuitenkaan väsytetä liikaa. Aurakuskeilla on tarkkaan määritellyt lepoajat.

”Hyvin meistä pidetään huolta”, sanoo Harju vilpittömästi. Se on paljon, kun sen sanoo mies, joka tuli kahdelta töihin.

Mutta yötöihin tottuu, Harju väittää – töitä on usein helpompikin tehdä yöllä, ilman päivän ruuhkaa. Lisäksi ne, joilla on pieniä lapsia, pääsevät myös ajoissa kotiin. Harjun kohdalla tämä tilanne on tosin jo ohi, oma tytär on jo 28-vuotias.

Yöllisen heräämisen ja tuntien työnteon jälkeenkin pitää yhä olla virkku. Vaikka tällaiset isommat aura-autot säästetään suuremmille maanteille, tulee tiukkoja ohituksia välillä väkisinkin. Kuten nyt. Hivutamme auraa sentti sentiltä vastakkaisesta suunnasta ohittavan henkilöauton ohi. Ei naarmuja.

Harju on viilipytty, myös vapaalla. Hän ei myönnä, että itse hiiltyisi auraamattomista teistä.

”Kyllä se aura sieltä aina ennen pitkää tulee”, hän toteaa ykskantaan.

 

Pullaa auraajille

Vihdoin on lounaan aika – kurvaamme Kiltakalliossa sijaitsevan Pappa Pizzan pihaan. Harju on viimeksi syönyt ruisleivän aamuyöllä. En ymmärrä, kuinka hän jaksaa – oma vatsani kurnii nolostuttavan äänekkäästi, vaikka olen sentään syönyt aamiaisen puoli seitsemältä.

Pappa Pizza näyttää olevan myös Harjun kollegojen suosiossa – ravintolan parkkipaikka on täynnä paketti- ja kuorma-autoja, sisällä vilisevät neonkeltaiset varoitusliivit. Lastattuamme buffet-lautasille mehevät annokset pitsaa pöydästä löytyy tuttujakin – ja hyviä uutisia. Eräälle auraajalle on tänään tarjottu pullaa kiitokseksi hyvästä aurauksesta.

”Joulun alla ihmiset varsinkin ovat höveleitä”, auraajat valistavat nyökytellen.

Käy myös selväksi, miksi yksi auraaja auraa aina tiettyä aluetta; miksi alueita ei juuri vaihdella.

”Sain edeltäjältäni perimätiedoksi muun muassa sen, että erään asukkaan kanssa oli sovittu tarkalleen, mihin kulmaan lumikasa lasketaan. Tällaista ei mitenkään voisi tietää, jos vaihtaisi aina reittiä”, kertoo toinen pöydästä löytyneistä kollegoista.

Vaikka auraajienkin työaikaa seurataan, välillä on joustettava. Kuten tällaisina lumisina päivinä, kun töihin tultiin kello 2 yöllä, ja kun kotiin odotetaan lähdettävän kello 15 iltapäivällä. Se on yhteensä 13 tuntia pikkutarkkaa ajoa jättiläisauton ratissa.

Auraajat eivät kuitenkaan valita.

”Jos ei tänään olisi aloitettu yöllä auraamista, olisi saanut aika korvat punaisena asukkaille selittää, että miksi lumia ei ole aurattu”, Harju toteaa.

Teksti: Saija Räsänen, tiedottaja, KAKE

***

Talvi herättää joka vuosi kysymyksiä, joiden vuoksi Kaupunkitekniikan keskuksen puhelinlinjat käyvät kuumina. Keräsimme oheiseen liitteeseen useimmin kysytyt kysymykset vastauksineen. Toivottavasti löydät vastauksen omiin huoliisi – mukavaa talven jatkoa!

Auraus – Useimmin kysytyt kysymykset

 

 

Kaken johtaja – kaupunkilaispoika, joka rakentaa omin käsin

Kaupunkitekniikan keskuksen johtaja Harri Tanska on mies, joka tuntee tuhannen leppävaaralaisen asunnon postiluukut, ei pidä muoti-ilmiöistä ja joka aloitti talonsa remontoimisen saha ja vasara ainoina työkaluinaan.

Pitkä mies nojautuu taaksepäin mustassa nahkanojatuolissa. Takaa lasi-ikkunasta pilkottaa luminen Espoo – olemme Espoon keskuksessa, kaupunkitekniikan johtajan huoneessa. Seinällä räiskyy oranssi taulu.

Tanskan huoneesta löytyy tämä vieraspöytä, jonka äärellä istumme nyt – ja työpöytä, jonka ääreen hän ei koskaan istuta vieraitaan. Se johtuu siitä, että työpöydän takana Tanska näyttäisi vieläkin pidemmältä kuin hän oikeasti on (189 cm). Jostakin syystä sisustaja on valinnut johtajan puolelle pöytää korkean, ja toiselle puolelle matalan tuolin. Tanska kuitenkin tahtoo olla samalla tasolla vieraidensa kanssa. Siksi istumme nyt tässä, upottavissa mustissa tuoleissa.

Vaikka Tanska nyt nojaileekin nahkatuoliin puvuntakki päällä, ei hän aina ole halunnut pomoksi.

”Lapsuuden toiveammattini oli rekkakuski. Ne olivat isoja ja vaikuttavia koneita alle 10-vuotiaalle”, hän sanoo.

Koulussa matematiikka kiinnosti. Lukion jälkeen Tanska suuntasikin Helsinkiin Teknilliseen korkeakouluun. Alun perin hän opiskeli TKK:n vuoriosastolla, jolta valmistuu kallion louhinnan, tunneleiden kaivuun ja metallien asiantuntijoita. Se ei kuitenkaan ollut lopulta omin paikka, ja hän vaihtoi rakennusosastolle.

”Mietin, että rakennusinsinööreille on töitä kaupungeissa, vuori-insinööreille lähinnä maakunnissa”, sanoo Helsingissä syntynyt ja Espooseen 5-vuotiaana muuttanut Tanska.

No, oli taustalla vähän muutakin. Hän halusi uida tietoisesti vastavirtaan ja valitsi pääaineekseen geotekniikan.

”Silloin rakennustalous oli suosittu pääaine TKK:lla. Itseäni eivät ole muoti-ilmiöt koskaan kiinnostaneet. Juuri geotekniikasta ei silloin kovin moni ollut innostunut, mutta päättelin, että siitä johtuen siellä voisi olla varmimmin töitä”, sanoo Tanska.

Opiskelijan elämä ei 80-luvullakaan ollut luksusta. Nykyinen johtaja asui muiden opiskelijoiden kanssa yhä pystyssä olevassa Otaniemen teekkarikylässä – vieläpä kahden hengen jaetussa huoneessa. Siitä edettiin pikku hiljaa omaan huoneeseen ja perhekylään saakka.

Teekkarit tunnetaan usein vilkkaasta opiskelijaelämästä, mutta Tanskan opiskeluajat eivät olleet hurjaa biletystä.

”Olin sellainen reipas urheilijanuorukainen. Harrastin suunnistusta, ja sen parissa kului kaikki vapaa-aika. Kerran tulin nuorten SM-kisoissa neljänneksi, ja Jukolan viestissä oltiin parhaimmillaan kuudensia”, sanoo Tanska.

Työtä, jolla on merkitys

Pitkään Tanska ei ehtinyt koulun penkillä istua, ennen kuin työt veivät mukanaan. Hän aloitti Viatek Oy -nimisessä suunnittelutoimistossa vasta parin vuoden täyspäiväisten opintojen jälkeen. Ensin hän teki maaperätutkimuksia maastossa, sitten suunnittelutöitä toimiston puolella.

Ensimmäisestä oman alan työstä tuli myös pitkäaikainen – Viatekilla kului koko 1990-luku ennen Tanskan siirtymistä Espoon kaupungille.

”Ehkä vähän turhankin aikaisin aloitin työn teon. Mutta olipa sitten lamasta huolimatta töitä myös valmistumisen jälkeen!” sanoo Tanska.

Tämän päivän opiskelijoille Tanska antaa yhden neuvon: opiskeluaikana on hyvä hankkia monipuolista kokemusta. Insinöörin työstä saa erilaisen käsityksen työmaalla varoitusliivi yllä kuin toimistossa tietokoneen äärellä. Monipuoliset kokemukset ovat arvokkaita, ne auttavat valitsemaan oman perehtymisalueen.

Tanskan oma työkokemus ei rajaudu vain oman alan töihin. Ennen niitä tutuiksi tuli muun muassa tuhat leppävaaralaista postilaatikkoa, kun Tanska jakoi nuorena K-Kauppa Martti Tikan mainoksia ja Länsiväylää. Suunnistajalle juoksentelu kerrostalojen rappusia pitkin kävi treenistä. Nykyinen johtaja on kokeillut myös sokerijuurikaspellon kitkemistä, varastotöitä, ikkunatehtaan töitä, Mankin urheilukentän valvontaa ja talonrakennusta ihan sillä fyysisellä puolella.

Sekä lähikaupan siivousta.

”Jauhettu maksa ei ole sen jälkeen juuri maistunut, sen myyntiastioiden tiskaaminen oli sen verran ällöttävää”, muistelee Tanska hymy suupielessä.

Edes maksan tiskaaminen ei kuitenkaan vienyt intoa työnteosta.

”Joka ainoa työ on hyödyllinen. Itse arvostan monipuolisia kokemuksia. Ihmiset monesti itse väheksyvät omaa työhistoriaansa – turhaan. Työ opettaa, että mikään ei tule ilmaiseksi”, sanoo useassa rekrytointiprosessissa mukana ollut Tanska.

Hän uskoo, että rakennusala on hyvä valinta nuorelle tänäkin päivänä – rakentaminen ei koskaan lopu kokonaan. Se on myös jotakin konkreettista, näkyvää.

”Työtä, jolla on merkitys”, sanoo Tanska.

Kaupunkitekniikan keskus, tuttavallisemmin Kake, pyrkii tarjoamaan nuorille tulevaisuuden mahdollisuuksia. Alan opiskelijat voivat suorittaa Kakella opintoihin kuuluvia harjoitteluita. Opiskelijoille ja koululaisille on tarjolla kesätöitä – varsinkin kausiluonteisissa puutarha- ja puistotöissä lisäkädet ovat kesällä tarpeen.

Lisäksi entisellä Tekellä, nykyisellä Kakella, on helmoissaan jatkuvasti opinnäytetöiden tekijöitä. Tällä hetkellä eräs insinöörityöntekijä tutkii esimerkiksi sitä, kuinka Espoo voisi hyödyntää pienoiskopterin käyttämistä kartoituksissa. Kauko-ohjattavaan kopteriin sijoitettaisiin kamera ja laserkeilain, joka voisi kuvata sellaisiakin paikkoja, joihin ei yletytä maastossa jalan – tai jotka toisaalta jäävät piiloon korkealta lentokoneesta otetuista kuvista.

”Tämän vuoden aikana todennäköisesti hankimme oman kopterin ja alamme testata sitä”, Tanska sanoo.

Kuin itselle rakentaisi

2000-luvun alussa Tanska oli uudessa elämäntilanteessa: kotona odottivat pienet lapset, päivät konsulttitoimistossa venyivät pitkiksi. Ja olihan niitä päiviä kertynytkin jo kymmenen vuoden ajalta. Hän kaipasi vaihtelua – ja tuli töihin Espoon kaupungille aprillipäivänä vuonna 2000.

”Tuo päivämäärä on ainakin helppo muistaa”, naurahtaa Tanska. Ikkunasta siiloutuu Suomen talven harvinaisia auringonsäteitä.

Nyt hän on ollut tässä talossa jo 16 vuoden ajan. Hän aloitti geotekniikkapäällikkönä, mutta vaihtoi tehtäviä rakennuttajapäälliköksi ja katupäälliköksi ennen valintaansa kaupungininsinööriksi vuonna 2013. Nyt takana on 2,5 vuotta Teken johdossa – ja uusi alku Kaken puikoissa.

”Jos jotakin olen oppinut, niin sen, että kohteista ollaan vastuussa niiden koko elinkaaren ajan. Haluamme rakentaa hyvin, koska oma kädenjälki on silmiemme edessä vielä vuosikymmenenkin päästä. Rakennamme kuin itsellemme tekisimme – tai vielä vähän paremmin”, Tanska sanoo, nyt hieman vakavampi ilme kasvoillaan.

Koko vuosituhannen alku on ollut Tanskan työtaipaleella kiireistä aikaa. Espoon väkiluku on nyt 270.000, ja se on kasvanut viime vuodet lähes 5000 asukkaalla vuodessa – joten myös uusia väyliä ja viheralueita tarvitaan.

”On parempi, että on kiire, kuin joutua myymään kuntalaisille ’ei oota’”, Tanska toteaa.

Espoo on kehittynyt jo pelkästään Tanskan työuran aikana hurjasti – aiemmin yksityisautoiluun ja bussiliikenteeseen nojanneesta kaupungista on tulossa raideliikenteen kaupunki.

”Itsekin olen nähnyt nyt metron hyödyt. Asemien seudut kehittyvät aivan uudella tavalla, Etelä-Espoo tiivistyy kaupunkimaisemmaksi”, miettii Tanska.

Lähes paljasjalkaisen espoolaisen kaupunki on tosiaan muuttunut paljon. Tanskan nuoruuden Leppävaarassa humisivat viljapellot, kauppakeskus Sellon tilalla oli Maxi-market, Kehä I:stä ei vielä ollut.

Rakentamisen maailma naisistuu ja nuorentuu

Tanskan aikana Espooseen on jo tehty kaupungin historian suurimpia rakennusinvestointeja. Samaan aikaan on täytynyt seurata kunnianhimoista investointiohjelmaa.

”Olen iloinen siitä, että olemme saaneet rakentaa. Ensinnäkin on pakko rakentaa, kun kaupunkiin tulee jatkuvasti lisää väkeä. Toiseksi olen iloinen siitä, että kaupungin johdolta on löytynyt uskoa tulevaisuuteen – ja näin on uskallettu investoida matalasuhdanteessakin. Täytyy ottaa huomioon sekin, että nyt on edullista rakentaa – kymmeniä miljoonia on säästetty, kun on rakennettu juuri näinä suhdanneaikoina”, sanoo Tanska.

Tanska on nyt ollut erilaisissa johtotehtävissä yhteensä 16 vuoden ajan. 16 vuoden jälkeen harvat asiat enää pääsevät yllättämään pomoa, mutta sen hän on oppinut, että esimiestyössä on kohdattava niin mukavat kuin ikävätkin asiat. On täytynyt olla selkärankaa kohdata kipeitäkin asioita.

”Jos talossa onkin ollut puuttumattomuuden kulttuuria, niin aina on lopulta oltu tyytyväisiä siihen, jos epäkohtiin on puututtu”, Tanska sanoo.

Pomona on tietenkin myös kivaa.

”Kun tehtävät ovat vaihtuneet, olen yllättynyt aina vain uudestaan siitä, kuinka monipuolista ja hyvää ammattitaitoa täältä löytyy – kuten myös uudesta Kaken porukasta. On motivaatiota tehdä työt hyvin”, Tanska kehaisee.

Viime vuosina taloon on saapunut paljon myös nuoria, kun entisiä pitkän linjan työntekijöitä on jäänyt eläkkeelle. Joukossa on myös entistä enemmän naisia – kenties siksi, että korkeakoulut, myös teknisillä aloilla, naisistuvat koko ajan.

”Suunnittelussa alkaa olla jo voittopuolisesti naisia, puistopuolella heitä on ollut vanhastaan enemmän. Kadunrakennus on toisaalta yhä fyysistä työtä, johon tarvitaan voimaa. Sukupuoli ei kuitenkaan koskaan ole määräävä tekijä valinnoissa. Paras aina valitaan”, Tanska vakuuttaa.

Kake-henki on yhteenkuuluvuutta

Vuoden 2016 alusta Kake hoitaa. Se tarkoittaa sitä, että talossa on kaksi kertaa aiempaa enemmän kuntatekniikan ammattilaisia, kun tekninen keskus ja Espoo Kaupunkitekniikka -liikelaitos yhdistyivät. Tanskaa muutos ei pelota.

”Kaken myötä olemme yhtä kaupunkia, kun koko kaupunkitekninen osaaminen on yhdessä organisaatiossa. Byrokratia kevenee, ja asiat hoidetaan kerralla kuntoon”, Tanska lupaa.

Espoonkin aiemmin käyttämä tilaaja-tuottaja -malli oli muodissa monessa kaupungissa 2000-luvulla – siinä kaupungin eri yksiköt tilasivat ja toiset tuottivat palveluita. Tanskan tuntuman mukaan tämä malli on nyt tullut tiensä päähän. Vaihtoehtoina on ollut liikelaitosmallin purkaminen, kuten Espoossa – tai toiminnan siirtäminen osakeyhtiön muotoon, kuten Turussa ja Lahdessa on tehty.

”Kaikilla malleilla voi toimia. Joukon henki ja motivaatio ratkaisee lopulta. Virastomalli on inhimillisempi kuin osakeyhtiö – yhtiössä jatkuvat YT:t aiheuttaisivat työntekijöille epävarmuutta. Kake-henki perustuu yhteenkuuluvuuteen”, Tanska sanoo.

Uuteen malliin siirtyminen ei syö tuottavuutta – päinvastoin.

”Kilpailukykymme kiinnostaa päätöksentekijöitä ja kuntalaisia, ja tuottavuusohjelmamme tavoitteet ovat tiukat”, muistuttaa Tanska.

Taloudellisen tehokkuuden rinnalla kulkee huolenpito työntekijöistä.

”Itse pyrin alkuvuodesta käymään jokaisessa minulle uudessa yksikössä. Mietitään yhdessä, miten voitaisiin olla vieläkin parempia”, Kaken johtaja muistuttaa.

Itse toiminta jatkuu hyvin pitkälti samana kuin ennen.

”Edeltäjäni edeltäjä Martti Tieaho sanoi, että ’mehän ei tehdä mitään niin mielellään kuin rakennetaan’. Tämä pätee yhä”, sanoo Tanska.

Tarkoituksena on se, että uudessa Kakessa käytössä ovat parhaat mahdolliset tekemisen tavat ja työkalut. Niitä testataan seuraavien kahden vuoden aikana, ja sitten mietitään, miten tulevaisuudessa tahdotaan edetä.

”Tämä on näytön paikka Kakelle nyt.”

Kehä I ja Länsimetro tulevaisuuden suurimmat hankkeet

Tanskan uraan mahtuu monenlaista urakkaa. Mutta mikä onkaan ollut kaikkien aikojen mieleenpainuvin hanke tähän mennessä?

”Kyllä se on ollut Mankkaan kaatopaikan kunnostus ja Turveradantien rakentaminen. Olen saanut seurata tätä seutua koko ammatillisen urani ajan”, Tanska sanoo.

Reviiri tuli tutuksi Viatekin leivissä 90-luvulla – Tanskan aivan ensimmäinen työtehtävä oli kaatopaikan sivuitse kulkevan Turveradantien rakennussuunnitelmaan liittyneet kairaukset. Vuosituhannen vaihteessa aloitettiin vanhan kaatopaikan muuttaminen golfkentäksi.

Lopulta Tanska sai olla mukana viemässä loppuun Espoon tähänastisen historian mittavimman kadunrakennusprojektin, Turveradantien ja Turvesolmun eritasoliittymän rakentamisen. Punainen avajaisnauha leikattiin syksyllä 2015. Nyt alueen kiinnostavuus niin asukkaiden kuin sijoittajien silmissä on noussut huimasti – kukapa ei asuisi mieluummin golfkentän kuin kaatopaikan vierellä.

”Itse piti sitten tämäkin tie rakentaa”, hymähtää Tanska.

Tulevaisuudessa siintää vielä Turveradantietäkin isompi hanke – nimittäin Kehä I:n ympäristön kehittäminen. Vuoden 2016 alussa aloitetaan työt Keilaniemessä. Kehä I:n liikenne on tarkoitus siirtää maan alle, ja tie katetaan puistokannella, jonka päälle tulee mm. kevyen liikenteen reittejä. Katetun Kehä I:n viereen on suunniteltu rakennettavan neljä tornitaloa asumista varten.

Toinen jättikokonaisuus on Länsimetron rakentaminen aina Kivenlahteen saakka. Asemien seudut tulevat muuttumaan yhä kaupunkimaisempaan suuntaan.

”Monikerroksisuus tulee olemaan haaste – esimerkiksi Tapiolassa liikutaan kolmessa tasossa olevalla katualueella. Mutta haasteet ja niiden ratkaisut ovat työn suola. Mitä hankalampi kohde, sitä antoisampaa on nähdä se valmiina”, Tanska sanoo.

Luvassa liikkumisen vallankumous

Kukaan ei vielä tiedä, millaista hienoa tekniikkaa tulevaisuudessa päästään käyttämään. Kaken johtajan paikalla tarvitaan hieman propellihattua. Kuvaavien kopterien lisäksi luvassa voi olla liikkumisen vallankumous. Espoon ensimmäisiä sähköbusseja koeajetaan jo nyt, ja ne ovat tulossa laajempaankin käyttöön.

”Itse olen ajanut ladattavalla hybridillä reilut kaksi vuotta. Takana 50 000 kilometriä ja tuon matkan keskikulutus on ollut 0,6 litraa polttoainetta sadalla kilometrillä”, Tanska kehaisee.

Vanhoille fossiilisille polttoaineille on ladattavien akkujen lisäksi muitakin vaihtoehtoja, kuten vety ja maakaasu. Aika näyttää, mikä niistä voittaa.

Puhetta on ollut robottiautoistakin. Kaupungin näkökulmasta haaste on tosin se, kuinka ne osaisivat suunnistaa liikenteessä – Suomen lumisissa ja jäisissä sääoloissa ohjaus ei voi perustua kaistamerkintöjen lukemiseen. Meidän tehtäväksi saattaa tulla vaikkapa navigoimiseen tarvittavien tarkkojen 3D -karttojen tuottaminen.

”Paljon on puhuttu liikkumisesta palveluna. Esimerkiksi kännykällä voisi tilata robottiauton kotiovelleen minuutissa. Miten tämä istuu Suomeen, jossa kaikille on ollut tärkeää omistaa oma auto? Se jää nähtäväksi, mutta muutosta asenteissa on havaittavissa: monelle 18-vuotiaalle ei enää ole itsestäänselvyys, että ajokortti on pakko hankkia”, sanoo Tanska.

Robottiautoja tai ei…

”Tarve katujen, puistojen ja kaupungin toimivuuteen, viihtyisyyteen ja turvallisuuteen ei katoa”, muistuttaa Tanska.

Vapaa-ajalla adrenaliinilatauksia metsästämään

Aina pomokaan ei nojaa mustaan nojatuoliin sopimusneuvottelujen merkeissä tai tee monimutkaisia kustannuslaskelmia tietokoneen ääressä. Ei – tämä pomo pakenee vapaa-ajalla toimistoa.

”Odotan, että jäät lujittuvat. Haluan retkiluistelemaan”, sanoo Tanska.

Hän kuuluu Suomen retkiluistelijoihin, jotka järjestävät ohjattuja retkiä. Vuonna 2014 tuli luisteltua satoja kilometrejä rannan läheisyydessä muun muassa Espoonlahdella ja Vanhankaupungin lahdella. Pisin luistelumatka ylsi Päijänteelle.

”Sileällä kevätjäällä auringonpaisteessa on ollut hienoa nähdä, kun aikuiset miehet hihkuvat ilosta”, kuvailee Tanska luisteluretkiä.

Tanska on vähän hurjapäinen. Pari edellistä kesää on kulunut kiipeillessä Alpeilla Via Ferrata reitillä Pohjois-Italiassa. Valokuvissa mies kapuaa äkkijyrkkää vuorenseinämää – vain pieni metallilenkki pitää hänet kiinni seinämää kiertävässä vaijerissa. Alun perin reittejä rakennettiin ensimmäisen maailmansodan aikaan vuorijääkärien tarpeisiin.

”Kyllähän se välillä pelottaa. Mutta sieltä saa myös hyvät adrenaliinilataukset”, Tanska sanoo.

Ulkomailla voi ottaa mallia paikallisesta rakentamisesta, mutta kun puhe kääntyy mallin ottamiseen, ilmestyy Tanskan ääneen ylpeä sävy.

”Tullaan meille Espooseenkin ulkomailta asti tutustumaan. Meille tulee maailman modernein metro. Se on uusi ja avara, asemat ovat hallimaisia vanhojen tunneleiden sijaan. Metromme on turvallisuuden huippu”, hän sanoo.

Ihailua on herättänyt sekin, että turvallisuusnäkökohtien huomioiminen ei ole syönyt viihtyisyyttä – kaikista uusista asemista tulee itsenäisiä taideteoksia. Niillä on oma, ympäristöön istuva tunnistettava luonteensa. Yhdestä löytyy valotaidetta, toisen katto on jyrkän geometrinen, sisäänkäynnit ovat erimallisia, värit vaihtelevat.

Kun Tanska ei luistele tai hiihdä – hän kertoo ylpeänä olleensa mukana luomassa Espooseen kattavaa latuverkostoa – hän kunnostaa yli 90-vuotiasta puutaloa Helsingin Käpylässä. Se on Tanskan mukaan talo, jossa ei ollut eikä tule olemaan suoria kulmia – pikkutarkkuudesta on pitänyt taipua talovanhuksen edessä.

Nyt aletaan voiton puolella, mutta kun hän muutti taloon reilut viisi vuotta sitten puolisonsa kanssa, oli tuomio kova.

”Moneen kertaan totesimme, että iskisipä nyt salama ja polttaisi tämän”, Tanska naurahtaa.

Viiden vuoden jälkeen remonttia on tullut tehtyä sen verran paljon, että enää salamaa ei manata paikalle. Remontti on valmistunut omalla painollaan varsinaisen työn ohessa – aina aikaa remonttiin ei ole ollut liikoja ja välillä tullut pidettyä kuukausienkin taukoja.

”Se on kuitenkin ollut hyvää vastapainoa työlle, jossa en omin käsin tee mitään. Perusasiat rakentamisesta sain koulutuksen myötä, luin sivuaineena korjausrakentamista. Mutta eihän Otaniemestä mitään puuseppiä tai kirvesmiehiä tule. Kunnon työkalut auttavat – alussa olivat vain saha ja vasara”, Tanska kertoo.

 

YSTÄVÄKIRJA

Missä olit…

…10 vuotta sitten?

Olin työskennellyt geotekniikan päällikkönä Espoossa jo viiden vuoden ajan. Vastikään oli päätetty, että metroa ei rakenneta – se oli sen ajan poliittinen tahto. Asuin vielä Espoossa. Tuolloin käytin joka päivä kravattia, nyt tulee otettua jo vähän rennommin.

…nyt?

Asun Helsingin Käpylässä vanhassa puutalossa. Olen innostunut uudesta Kakesta, kiva saada uusia työkavereita. Tänne palaa paljon myös entistä Teken porukkaa – 300:sta uudesta työntekijästä löytyy myös tuttuja.

…10 vuoden päästä?

Uskon, että olen yhä Espoolla töissä. Haasteena tulee olemaan se, kuinka saada 400 000. espoolainen asutettua. Asumisväljyyshän on nyt vielä ruhtinaallinen – meillä on pinta-alaltaan viisi kertaa Pariisin kokoinen alue, mutta aika paljon vähemmän asukkaita. Kymmenen vuoden päästä Espoo tulee näyttämään yhä enemmän kaupungilta.

En usko, että olemme osa yhtä suurta pääkaupunkia. Ymmärrän tarpeen yhdistää satojen tai tuhansien asukkaiden kuntia, mutta siihen suuruuden ekonomia loppuu. Miksi tehdä pääkaupunkiseudun kaupungeista yksi suuri miljoonakaupunki? Kuka sellaisen kokisi omakseen?

Itselleni toivon, että olisin yhä kunnossa ja terve. Ja kiva, jos remontti olisi jo valmis.

teksti: Saija Räsänen, tiedottaja, KAKE

Matkapäiväkirja: Pysäköinnintarkastajan päivä

Pysäköinnintarkastaja. Se siniasuinen hahmo, joka jättää uhkaavan sakkolapun tuulilasiin. Vai se siniasuinen hyvä haltija, joka pitää kaupungin turvallisena? Tiedottaja hyppäsi tarkastajien matkaan ja otti selvää siitä, mistä heidän työssään on kyse.

Herätyskello soi kello neljä. Kyllä, neljältä aamulla. On pimeää, haparoin kahvinkeittimen päälle tärisevin sormin.

Olen lähdössä töihin. Tänään olen ”pysäköinnintarkastaja”, tavallisen lämpimässä toimistossa läppäriä näpräävän tiedottajan sijaan.

Vähän tällaiseen arkeen olisi totuttelemista. Hississä peilistä katsovat kalpeat kasvot – tähän aikaan vuorokaudesta ei paljon jaksa meikkailla. Ulkona Hämeentie on oudosti hiljennyt. Pimeää, syksyn tuntee jo. Tihkusade levittää ohuen hunnun kasvoille.

Ensimmäinen lähijuna Helsingistä Espoon keskukseen lähtee 5:19, olen tarkastanut sen edellisenä iltana Reittioppaasta. Rautatieasemalle on käveltävä, tuuli repii sateenvarjoa Pitkälläsillalla – vain lentokenttäbussi liikennöi tähän aikaan. Mietin, kuinka tarkastajat yleensä pääsevät töihin. Heillä on oltava oma auto, tai heidän on valittava asuinpaikkansa työpaikan läheltä. Vain lehdenjakajat ja kahviloiden muonitusautot ovat liikkeellä tähän aikaan.

Asemakin on autio. Viimeisiä yön kulkijoita seinustoilla huput silmillä, takit tiukasti vartalon ympäri käärittyinä. Junassa palelen, väsyttää niin paljon. Yritin kyllä mennä ajoissa nukkumaan. Mutta kun ei se uni vain tullut yhdeksältä.

Tarkastajien toimiston pitäisi sijaita samassa pihapiirissä kuin oman työpaikkani, olen senkin kartalta tarkastanut ja kartan ruutupaperille eilisiltana piirtänyt. Mutta missä ihmeessä se sitten on? Oikean rapun kohdalla ei yksikään loisteputkilamppu pala. Lopulta löydän perille kahden sattumalta parkkipaikalle osuneen autoilijan avulla.

Ei ihme, etten löytänyt. Sälekaihtimet on vedetty tiukasti ikkunoiden suojaksi. En näe ovikelloa pimeässä, joten koputan. Toivottavasti eivät luule yön kulkijaksi, joka on tullut paikalle hajottamaan laseja, mietin. Askelia. Oven avaa hymyilevien, sinitakkisten tarkastajien ryhmä, kahvin tuoksu leijailee jostain kaukaa. Sisällä on lämmin ja valoa, pöydillä tietokoneita kuin missä tahansa toimistossa.

Yksi heistä on Pekka Kuusinen, Espoon kaupungin pysäköinnintarkastaja nyt kuudetta vuotta. Hän huolehtii oikeastikin uusien tarkastajien kouluttamisesta, joten hänen kanssaan viettäisin ensimmäiset 3-5 koulutusviikkoa, jos tahtoisin tarkastajaksi tositarkoituksella. Pekka katsoo uutta tulokasta tuimasti, mutta ei hän silti pelottava ole: säkkärät hiukset, vähän lystikkäät, kurkistavat lippalakin alta. Pian huomaa, että hän naurahtelee kuivasti partaansa. ”Meillä on Espoossa kolme tarkastuspiiriä. Me lähdemme tuonne Matinkylän suuntaan”, näyttää Pekka suurelta Espoon kartalta, joka on jaettu punaisilla tussinvedoilla eri alueisiin.

Nimillä varustetut magneetit tussitaulussa osoittavat, mihin piiriin kukakin on päivän aikana lähdössä. Meidän kyytiimme hyppää myös Kari, jykevä tarkastaja, jolle ei ehkä niin vain pottuilla. Tai en minä ainakaan pottuilisi.

Kierrokselle ei lähdetä tyhjin käsin: sivupöytä notkuu erilaista pienelektroniikkaa. Kämmenmikroilla kirjoitetaan sakot, tulostin tarvitaan niiden tulostamiseen. Tarkastajien työhön kuuluu myös ottaa kuvia sakotetuista autoista ja ympäristöstä, jotta myöhemmin ei synny väärinkäsityksiä. Tämä ei aina miellytä kansalaisia – kameroita on esimerkiksi väännetty kädestä ja heitetty lumihankeen, käy ilmi tarkastajien turvallisuusraportoinnista. Tapaus käsiteltiin oikeudessa.

Nykyisin tarkastajat työskentelevät pareittain juuri turvallisuussyistä – aiemminkin suosituksena oli työskennellä yhdessä, mutta käytäntö oli luisunut yksin työskentelyyn. Nyttemmin käytäntöä on kuitenkin tiukennettu. Viime aikoina tarkastajiin kohdistuva ”kiukuttelu”, kuten Pekka sitä kutsuu, onkin vähentynyt. ”Omalla käytöksellä voi vaikuttaa paljon. Joskus jopa oma ulkonäkö voi ärsyttää, mutta tärkeintä on pysyä itse rauhallisena. Pitää muistaa, että meidän tehtävänämme on myös ohjata ja opastaa, ei vain sakottaa”, hän sanoo.

Sakkojen, virallisemmin pysäköintivirhemaksujen. sijaan voidaan antaa myös suullisia ja kirjallisia huomautuksia. Tarkastajalla on päätäntävalta siitä, minkä tasoisiin toimenpiteisiin hän ryhtyy – mutta tärkeintä on, että kaikkia kohdellaan yhdenvertaisesti. Vuonna 2014 virhemaksuja kertyi yhteensä 39 107 ja huomautuksia 1914.

Tarkastaja on kuntalaisten palveluksessa: kuka tahansa voi esittää valvontapyynnön huomaamastaan pysäköinnin ongelmasta. Pekka selaa paperipinoa – pyynnöt käydään päivittäin läpi tarkastusmatkoilla.

Muut tarkastajat juttelevat vilkkaasti sermin takana, kukin valmistautuu omaan päiväänsä. Eikö heitä yhtään väsytä, todellakaan? Ei, joku sanoo käyvänsä vaivatta nukkumaan yhdeksältä, ja toinen näyttää pirteältä, vaikka unensaanti on mennyt yhteentoista.

Pekan sinisen kauluspaidan yllä on tarkastajan tummansininen liivi. Sen päälle hän vetää vielä fleece-paidan ja pitkähelmaisen sadetakin – paljon ulkona liikkuvan tarkastajan kannattaa varautua syksyyn. Sadetakin helman heijastimet välähtelevät tuulessa, kun etsimme parkkipaikalta oikean auton, jolla lähteä valvontamatkaa taittamaan.

Istun pelkääjänpaikalle – vaikka mikäs tässä on pelätessä, kahden turvallisen tarkastajan kanssa. Suurihartiainen Kari pakkautuu takapenkille, vedän omaa istuintani eteenpäin antaakseni hänelle jalkatilaa. Pekka kirjaa ylös lähtöajan, 6:19, kuten joka päivä vuoron alussa. Palatessa kirjataan myös ajokilometrit.

Ajoreitti on Pekan mukaan melko vapaa, kukin pari päättää sen itse aamulla annetun aluejaon rajoissa. Eniten huomauteltavaa löytyy yleensä suurilta asuin- tai liikealueilta.

Sakonsyöjiäkin on kohdattu

Viestintä- ja liikenneministeri Anne Berner linjasi vastikään, että pysäköintikiekkojen sääntelyä höllennetään – tulevaisuudessa kiekkojen ulkonäkö ei ole yhtä säädelty kuin nykyisin. Tällä hetkelläkin kiekoissa käytetään kuitenkin mielikuvitusta, kertovat tarkastajat – on löytynyt esimerkiksi Lohjan Prisman antamia vihreitä parkkikiekkoja, jotka eivät täytä nykyvaatimuksia.

Pysäköintikiekkojen nykysääntely on vuodelta 1990, ja se on hyvin yksityiskohtainen koon, värin ja tekstin määrittelyiltään. Uusi sääntelyehdotus, joka nyt on lausuntokierroksella, olisi väljempi: pysäköintikiekko määriteltäisiin laitteeksi, mutta laitteen kokoa, väriä, tekstejä tai ulkomuotoa ei tarkemmin määriteltäisi. ”Myös applikaatio kelpaisi ehdotuksen mukaan pysäköintikiekoksi – tulevaisuudessa voimme siis nähdä jonkinlaisia mobiilipalveluja perinteisten kiekkojen tilalla”, sanoo teknisen keskuksen lakimies Petteri Aumala.

Usein kohdillaan olevat kiekot näkyvät tuulilasien läpi vain autojen ohi ajettaessa; aina ei ole tarvetta avata ovea viileään syysilmaan. Isoilla alueilla, kuten esimerkiksi tiuhaan asutussa Leppävaarassa, kuitenkin jalkaudutaan. Jalkautumista suositaan mahdollisimman paljon. Vaikka tarkastajat työskentelevät pareina, eivät he kulje koko ajan käsi kädessä – tärkeää on vain säilyttää näkö- tai kuuloyhteys, Pekka selittää.

Ulkona on yhä pimeää, harjaantumattoman silmään kaikki autot näyttävät samanlaisilta. Edes koiranulkoiluttajia ei näy. Kun ihmisiä kohtaa, voi kuka tahansa kommentoida mitä tahansa. ”Ei sillä ole mitään väliä, millainen asukas on kyseessä. Olipa sitten minkkiturkki tai verkkahousu, kaikki osaavat kyllä menettää käytöstapansa”, Pekka selostaa.

Auto pysähtyy, astumme ulos, tarkastajat jalkautuvat kuvaamaan autoja. Entäs sitten, jos sakkoja ei maksa? Sakkolappuja on yritetty jopa syödä, paljastaa turvallisuusraportti. ”Sitten lähetetään maksu korotettuna kotiin. Se päätyy maksamattomana ulosottoon samaa reittiä kuin muutkin maksut”, sanoo Pekka.

Samoin kuin tarkastajat eivät sakota pahuuttaan, eivät myöskään kansalaiset pysäköi väärin ilkeyttään, Pekka uskoo. Usein ei ymmärretä esimerkiksi aluekieltomerkin tarkoitusta, kun pysäköimisen kieltävä merkki voi sijaita jopa kilometrien päässä.

Pääsääntönä onkin se, että Espoossa, kuten muissakin suurissa kaupungeissa, kannattaa pysäköidä vain erikseen sallituille tai merkityille paikoille. Muuten pysäköinti on todennäköisesti kielletty.

Suurennuslasin alla

Tuntuu kuin aivot heräisivät samaa tahtia valon lisääntymisen kanssa. Mietin, kuinka kauan Pekka ja kumppanit ovat kierrelleet katuja tavallisena työpäivänä siihen mennessä, kun minä vasta saavun töihin puoli yhdeksältä. Puoli Espoota, siltä tuntuu – miehet ovat tehokkaita, erottavat pitkästäkin rivistä autoja sen yhden väärin pysäköidyn.

Pysähdymme, maastoon on pysäköity luvattomasti. Pekka räpsii kuvia ympäri autoa – tavallisena päivänä tarkastajan kameraan kertyy 300–400 kuvaa. Kuvia ei oteta tirkistelyn tai kiusaamisen vuoksi, vaan mahdollisten myöhempien erimielisyystilanteiden varalta. Kuva kertoo varmasti, oliko kiekko paikallaan tiettyyn kellonaikaan tai ylettyivätkö auton renkaat parkkiruudun rajojen yli.

Katseita tavallisen työvuoron aikana saa – liian ujon ei selvästi kannata ryhtyä tarkastajaksi. Tuntuu siltä, kuin uiskentelisi äkisti kultakalalammikossa ja reunan takaa kurkkisi koko utelias Espoo. Jo kookas auto kaupungin tunnuksineen herättää huomiota – enkä niin ihmettele, että kuvien ottaminen voi hermostuttaa. Itsekin miettisin, minne ne päätyvät. Vastaus kuuluu: kaupungin kovalevylle. Eivät mihinkään julkiseen jakoon. Vuosien jälkeen ne poistetaan.

Tie vie läpi metsätien – Espoo on kuin rykelmä saaria kuivalla maalla, toisiinsa metsällä liitettyjä asutuskeskittymiä. Mietin aamukankeuden jälkeen, että ei tämä ehkä sittenkään hullumpaa hommaa olisi: huristella lämpimässä autossa läpi kaupungin. Pekka ja Kari kuitenkin romuttavat pilvilinnani: ”Nyt on ihannesää. Mutta sitten, kun tulee loskaa tai räntää, tai kun kädet jäätyvät pakkasessa, on vähän erilaista.”

Espoolaiset ovat sikäli onnekkaita, että kaupunki ei omista yhtäkään maksullista pysäköintipaikkaa. Aikarajoja kyllä löytyy. Katselen ympärilleni: suurin osa merkeistä näyttää sallivan pysäköinnin arkisin pysäköintikiekolla klo 6-18 välillä. Muuna aikana paikalla saa pysäköidä vapaasti. Omien paikkojen lisäksi valvotaan sopimuksin joitakin yksityisiä parkkipaikkoja esimerkiksi Jorvin, Otaniemen ja erilaisten koulujen ja päiväkotien alueilla.

Romujen nouto halvempaa kuin sakkojen maksu

Ajokortiton tiedottajakin oppii matkalla lisää liikennemerkeistä: kun Kari poistuu ulos sakottamaan kiekoitta jääneitä autoja, Pekka selittää: pelkkä P, ei aikarajoja. 24 tunnin merkki – tosiaankin vain se 24 tuntia, ei enemmän. Lauantain säännöt suluissa, sunnuntain punaisella.

Välillä vaikuttaa siltä, että osalla pysäköidyistä autoista ei aio kukaan enää ikinä ajaa – tyhjentyneitä renkaita, ruostetta. Tarkastajan pieni kämmenmikro on älykäs otus, se kertoo rekisterinumeron syöttämällä, onko auto enää liikennekäytössä. Romuista itse eroon hankkiutuminen tulee jopa halvemmaksi kuin sakkojen saaminen: Espoossa esimerkiksi Romu Keinänen Oy noutaa suuria romueriä veloituksetta, kun sakot taas raottavat aina kukkaronnyöriä.

Mittailemme katseillamme katumaalausten sisään parkkeerattuja autoja – kyllä, kaikki näyttää olevan kunnossa. Liikennemerkin mukaan pysäköintialue jatkuu aina 28 metriä liikennemerkin jälkeen. Mutta ilman maalattuja pysäköintipaikkoja… kuinka tarkastajakaan tietäisi, missä kulkee pysäköinnin raja? No, laitteet ovat monet. Tarvittaessa tarkastajan käytössä on lasermittari, joka kertoo etäisyydet tarkasti. ”Mittoja ei kuitenkaan oteta asiakkaan vahingoksi, vaan ne merkitään virhemaksun lisätietoihin. Toleranssirajat ovat melko suuret asiakkaan eduksi”, huomauttaa lakimies Aumala.

Tarkastajan on helppo kokea olevansa oikeassa, koska hän yleensä on – mutta onko tarkastaja itse koskaan saanut sakkoja? Pekka hämmentyy kysymyksestä hieman, mutta ei häpeä kertoa. ”Olen, kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli virhe, mutta toisella otin ihan tietoisen riskin”, hän sanoo. ”Mutta ymmärrän minä muutenkin, että maksun saaminen ärsyttää – niinhän se on, kun mennään toisen kukkarolle. Ei siihen tarvita omakohtaista kokemusta”, hän jatkaa.

Pekka arvelee sakottamisen olevan myös itsetuntokysymys: pikkuvirkamiehen sakottamaksi tuleminen ei tunnu hyvältä. Omaa virhettä on vaikea myöntää. ”Joskus otetaan myös jälkeenpäin omia kuvia. Sellaisia, joissa kiekko löytyykin tuulilasista ja renkaat ruudusta. Mutta on niitä kuvia meilläkin, yleensä sellaisia, jotka on otettu näitä kuvia ennen”, sanoo Pekka.

Toisinaan tarkastajien epäillään saavan sakottamisesta erityisiä ”kiksejä” tai pullistuttavan omaa palkkapussiaan sakkoja mahdollisimman paljon jakamalla. Tarkastajilla on kuitenkin kuukausipalkka, eivätkä sakkorahat mene koskaan virkamiehen taskuun.

Mopoilijat ja INVA-autoilijat erityispysäköijiä

Parityöskentelyyn päädyttiin turvallisuussyistä, mutta onhan tämä nyt myös puhtaasti mukavaa. Kommentit voivat olla karuja, mutta kun kaiuttimista pauhaa Eppu Normaali ja rento huumori täyttää auton, ei työ tunnu hassummalta. ”Aiemmin, kun vaikka viikonloppuna kierteli yksin, niin olihan se aika yksinäistä. Kivempi näin pareittain on”, murahtaa Pekka, ja Kari säestää takapenkiltä: ”Joo!”

Valkoisin, kissankokoisin kirjaimin maalattu INVA vaikuttaa olevan monille vain koriste ruudussa – niin monta sakkoa annamme liikuntarajoitteisille tarkoitetuille paikoille pysäköinnistä. Tavallisin selitys on kuulemma se, että ”kävin vain lyhyesti”, kuten jalkakäytävälle pysäköidessäkin. Voi kuitenkin miettiä, mitä ajattelisi siitä, että oma kehnosti liikkuva vaari ei löytäisi pysäköintipaikkaa muiden valloittaessa ne.

Jalkakäytävällä voi lyhyesti pysähtyä erilaisten lastaustilanteiden takia. Jotta lastaus olisi pysäköinnintarkastajan mielestä uskottavaa, pitäisi kuitenkin näkyä jonkinlaista liikettä – ja tarvittaessa he voivat jäädä viideksi minuutiksi paikan päälle seuraamaan, näkyykö auton ympäristössä mitään liikettä. Muuttokuormien kantajan ei silti tarvitse hätääntyä: kun lastaus tai purku on selvästi menossa, voi muuton hoitaa loppuun asti, kunhan ei tuki tietä muilta jalkakäytävällä liikkuvilta.

Mopoilijoita tarkastajat kohtelevat hieman lempeämmin kuin autoilijoita. Heidän ei tarvitse esimerkiksi käyttää pysäköintikiekkoa – tosin tarkastaja voi tarkastaa viipymisajan venttiiliseurannan avulla. Käytännössä tällöin vahditaan sitä, pysyvätkö pyörät samassa asennossa tuntikausia – jos pysyvät, ei ajopeli ole luonnollisesti liikkunut.

Mopoilijat saavat myös ajaa pyörätiellä liikennemerkin niin salliessa. Pysäköidä he voivat myös jalkakäytävälle kuitenkin niin, että eivät haittaa muiden kulkua. Aluekieltoalueella hekään eivät saa pysäköidä. Ongelmallista on tosin se, että mopo on voinut saapua aluekieltoalueelle pyöräteitä pitkin – eikä kuski tällöin ole voinut nähdä aluekieltomerkkiä. Tällaisissa tapauksissa Pekka antaakin armoa.

Samoin on enemmän oikeuksia INVA-autoilijoilla, vaikka eivät hekään saa muiden tiellä olla. He voivat kuitenkin pysäköidä esimerkiksi kuuluisalle aluekieltoalueelle sekä aikarajoitteiselle pysäköintipaikalle ilman pysäköintikiekon käyttövelvollisuutta.

Jokaisen tarkastajan taustalla on tarina

Matka jatkuu Suvelasta ja Sunasta kohti Nöykkiötä ja Latokaskea. Vaikka kaupunki aamulla tuntuu hiljaiselta, emme ole yksin – kaupungin pysäköinninvalvoja Petteri Aumala, Espoon teknisessä keskuksessa työskentelevä lakimies ja kaikkien tarkastajien pomo, voisi halutessaan GPS:n avulla seurata jokaisen auton matkaa. Näin uuden valvontapyynnön tullessa löytyisi esimerkiksi nopeasti lähin auto tarkastamaan tilanne.

Pysäköinnintarkastajaksi tulon säännöt ovat väljät – siihen tarvitaan ajokortti ja liikennetuntemusta. Aiemmin varsinaista koulutusta ei ollut lainkaan, nykyisin poliisiammattikorkeakoulu tarjoaa yksittäisiä kursseja, joita myös Espoon tarkastajat ovat suorittaneet oman työn ohessa. Käytännössä tarkastajan ura kuitenkin alkaa 3-5 viikon työssä oppimisella – eli Pekan vieressä istumalla ja niitä samoja oppeja kuuntelemalla, joita minäkin nyt koko päivän saan.

Vilkaisen vierustovereitani. Mietin, millaisia ihmisiä he mahtavat olla. Tarkastajat nähdään usein vain tiukasti sääntöjen mukaan armotta laputtavina virkamiehinä, ei inhimillisinä olentoina, joilla on työpäivän jälkeen elämänsä siinä, missä meillä muillakin.

Pekka on tullut pysäköinnintarkastajaksi painomusteen tuoksusta. Tarkastajiksi päätyy ihmisiä hyvin erilaisista taustoista. Pekka itse teki pitkän uran perinteikkäässä kirjapainossa, Suomen vanhimmassa yrityksessä, kunnes firma meni nurin vuonna 2008. 366 vuotta historiaa katosi, samoin kymmeniä työpaikkoja. Pekka ei enää palannut ladontakoneiden ja vuosikertomusten pariin, vaan etsi aivan uuden suunnan. Kari taas on kotoisin turvallisuusalalta.

Uusia merkkejä kansalaisten toiveesta

Kierrämme Soukan palvelutalon pihaan – tänne emme tulisi, ellei kaupungille olisi annettu valtuutusta valvoa tätä yksityistä pysäköintipaikkaa. Henkilökunta ja vierailijat näyttävät pitävän hyvin huolen omista pysäköintiluvistaan, ne odottavat kiltisti tuulilaseissa.

Kuten autoilijalla, on myös tarkastajalla paljon muistettavaa: minne saa mennä, minne ei, mitä saa ja ei saa valvoa. Vaikka toisin voisi luulla, esimerkiksi koulujen ja päiväkotien pihoja ei valvota, ellei sitä ole erikseen pyydetty. Tiukan paikan tullen tarkastajilla on käytössään webmap eli nettipalvelu, jonka avulla omistussuhteet voi tarkastaa.

Tarkastajatkin ovat vain ihmisiä, heillekin voi sattua virheitä. Tavallisimpia tilanteita on se, että annetaan sakko, kun autosta ei löydy pysäköinnin sallivaa erityislupaa – mutta joskus lupa jää vain huomaamatta, vaikka se paikoillaan olisikin. Tällöin oikaisuvaatimus käsitellään ja virhe korjataan. Vuonna 2014 tehtiin yhteensä 4039 oikaisuvaatimusta. Niistä hyväksyttiin 280 kappaletta, ja huomautukseksi muutettiin virheen vähäisyyden takia 913 kappaletta.

Kurvaamme kerrostalon parkkipaikalle, jossa liikennemerkit ovat muuttuneet vastikään – eivätkä Pekka ja Kari anna sakkoja väärin pysäköidyille autoille. Aina autoilija ei huomaa liikennemerkkien muuttumista heti, ja siksi muutosalueille jaetaan sakkojen sijaan huomautuksia jonkin aikaa merkkien vaihdosta. Sen jälkeen palataan normaalielämään. Uusia merkkejä alueille saadaan joko kansalaisten itsensä aloitteesta tai teknisen keskuksen oman liikennesuunnittelun kautta. Joskus samat merkit ovat pysyneet aloillaan liian kauan, kun maasto ja liikenne ympärillä ovat muuttuneet.

Harmaat kerrostalot venyttelevät kohti taivasta sateen tauottua. Päivä on valjennut viimeistään nyt. Soukantiellä pelastustie on tukossa – jos tänne nyt saapuisi ambulanssi, ei se pääsisi perille asti. Sakkolappu heilahtaa.

Ilman tarkastajia vaari jäisi auton alle

Loputtomiin sakkoja ei kerry samasta syystä – samasta tilanteesta ja rikkeestä annetaan korkeintaan kolme virhemaksua vuorokauden välein. Jos muutosta ei tapahdu, odottaa ajopeliä siirto-ohjelmaan joutuminen 48 tunnin kuluttua. Tällöin omistaja joutuu hakemaan lunastamaan autonsa varikolta. Nyt törmäämme käytöstä poistettuun autoon 24 tunnin paikalla. Vaikka parkkipaikka olisi syrjäinen ja metsäinen, valvotaan sitä silti – ja sakkoja voi tulla.

Pekka viittoo minua siirtymään kauemmas ajoradasta – joskus voi sattua ”vahinkoja”. ”Joku voi kiihdyttää juuri sinun kohdallasi. Ei koskaan tiedä, jos joku haluaa tönäistä ikävästi.”

Pienet kiihdytykset tuntuvat vielä vaatimattomilta sen rinnalla, että tarkastajiin on käytä käsiksi, heiltä on uhattu murskata kasvot. On haukuttu idiootiksi ja syljetty päälle. Tarkastajat ovat tehneet rikosilmoituksia ja tapauksia on puitu oikeudessa.

Lauhkeana pysyminen voi joskus olla haastavaa, mutta virkamies ei voi tehdä muutakaan. Toisaalta hyvää palautetta tulee myös paljon. Henkilökohtaisesti Pekka on päässyt vähällä ilkeällä palautteella – ja ymmärrän sen hyvin. Hänen olemuksensa on samaan aikaan rauhallinen, jämäkkä ja asiallinen. ”Selvissä vaaratilanteissa ei ole tarkoituksenmukaista työntää nenäänsä joka paikkaan”, sanoo Pekka.

Uhkaavia tilanteita koskee selvä sääntö: niistä poistutaan. Joskus väliä voi olla myös tarkastajan sukupuolella. Naiset ovat joskus saaneet kuulla miesten suista, että ”minuahan eivät naiset komentele”. Tämä on kuitenkin vähentynyt ajan mittaan.

Kyse ei ole vain rahankeruusta, vaan tarkastajat ohjaavat ja opastavat pysäköinnissä. Ilman tarkastajia pelastustiet olisivat äkkiä tukossa, akuuttipotilaat eivät pääsisi tarpeeksi nopeasti Jorvin sairaalaan. Pyörätuolipotilaat joutuisivat kiertämään ajoradan kautta – samoin vanhukset, lapset ja sokeat. Liikenne puuroutuisi, maastoon pysäköinnistä aiheutuisi kaupungille lisäkustannuksia – eli lopulta hinnan huonosta pysäköinnistä maksaisivat veronmaksajat. Maastopysäköinti voi aiheuttaa myös ympäristöhaittoja, kun luontoon joutuu lasinsiruja tai öljyä vuotavista laitteista. ”Ei tämä kiusaamista ole”, murahtaa Kari.

Ohitamme rannan, kaislat heiluvat tuulessa. Tuuli kyntää veteen viiltoja, suhahdamme kaarteeseen. ”Koulujen edustalla voi olla villikin meno. Vanhemmat tuovat lapsia kouluun hirveällä kiireellä, vähän sillä periaatteella, että ’kunhan vain oma lapsi ehtii/ itse ehdin ajoissa’. Muista jalan tai pyörällä kouluun tulevista lapsista ei sitten olekaan niin väliksi”, huomauttaa Pekka.

”Hyvä kun kävitte” -kommentit saavat jatkamaan työssä. Palautteen laatu riippuu myös siitä, kenen intressit ovat kyseessä – pyöräilijä ja sokea kiittävät, kun autot eivät seiso jalkakäytävillä. Kuskit eivät ole samaa mieltä.

Vain varmoja päätöksiä

Saavumme uimahallin pihaan. Joku voisi ihmetellä, miksi sakkoja löytyy vain toiselta puolelta pihaa – se johtuu siitä, että täällä Espoon kaupungille on annettu tehtäväksi valvoa vain toiselta puolelta löytyviä liikuntarajoitteisten paikkoja. Pysäköinninvalvonnan logiikkaa ei aina tunneta, ja siitä syntyy ristiriitoja.

Viereisestä pakettiautosta singahtaa pitkä tuijotus. Miten tätä jaksaisi päivästä toiseen, mietin. Mutta ennen kuin ehdin miettiä liikaa, olemme jo poissa.

Tarkastamallamme pihakadulla pysäköinti on sallittu vain INVA-luvan saaneille ja muille, jos liikennemerkit niin osoittavat. Esimerkiksi läheisen pitserian omistajalle on myönnetty pysäköintiä varten erikoislupa. Nyt 8:30 pitsat eivät vielä uunissa paistu, ravintolan edusta on autio.

Myös tarkastajalla täytyy olla paljon muistettavaa – kaikki erityisluvat, valvottavat ja rauhaan jätettävät alueet. ”Koulutuksessa näkee selvän kaaren. Kun toistetaan samoja asioita kyllästymiseen asti, niin kyllä siinä kehittyy”, sanoo kouluttaja-Pekka.

Työn hyvänä puolena miehet pitävät vaihtelua. Pekka ei ole ainoa, jolle on annettu erityisvastuita; joku muu voi huolehtia vaikkapa autoista tai vaatehankinnoista. ”Vaikka työ tavallaan toistaa itseään, on myös paljon vapautta valita. Erityisvastuut tuovat vaihtelua”, tarkastajat selittävät.

Aurinko pilkistää, kaksikko vaihtaa paljon puhuvan katseen nähdessään jälleen kerran saman auton väärin pysäköitynä. Heidän muistinsa vaikuttaa ihmeelliseltä; kuin he muistaisivat ulkoa jokaisen Espoon korttelin ja jopa auton. ”Tässä kehittyy tietty haukansilmä”, hymyilee Pekka.

Haukansilmä on pitkän kokemuksen tulosta. Epävarmoja päätöksiä ei tehdä – jos tarkastaja on epävarma siitä, miten toimia, hänen tulee soittaa kokeneemmalle. Tavoitteena on oikeassa oleva, yhdenvertaisia päätöksiä antava haukansilmä kaikille.

Sakkoja yhtä lailla kaupungin työntekijälle

Jotkut eivät tunnu haukansilmien vierailuista vain oppivan. Pyörähdämme kääntöpaikalla, jossa sama auto on kerännyt jo kymmeniä sakkoja. Utelias naapuri seuraa sivusta, kun miehet kuvaavat autoa eri kulmista. ”Eikö se voisi saada jo paljousalennusta?” hän kysyy.

Alennuksia ei valitettavasti ole jaossa. Sakkonsakin tämä omistaja on maksanut kuten kuuluu, se selviää Pekan kämmenmikrosta autoon palatessa. Hän vain tuntuu pitävän kääntöpaikkaparkkipaikastaan – kalliista hinnasta huolimatta.

Pekka heittää autolla tiukan käännöksen rinteessä. Oli sää mikä tahansa, autoa on osattava käsitellä, hallita tiukoissa paikoissa. Liikennetuntemuksen lisäksi on siis osattava myös ajaa itse. ”Saattaa muuten liikennemerkit hyökätä kimppuun”, heittää Kari takaistuimelta. Tässä autossa leijuu kevyt mutta hyväntahtoinen huumori.

Usein sakkoja saavat myös yksityisalueelle pysäköidyt autot. Aina esimerkiksi kerrostaloyhtiön pihaa ei tulla pitäneeksi yksityisalueena. ”Mutta sitä voi miettiä niin, että menisitkö itse pysäköimään omakotitalon pihaan. Luultavasti et”, Pekka huomauttaa. Myös tarkastajat itse välttävät parhaansa mukaan yksityisten tonttien läpi ajoa – he pyrkivät elämään kuten opettavat.

Aina kaupungin omatkaan työntekijät eivät ymmärrä yhteisiä sääntöjä. Nyt Kari nousee autosta ulos autosta huomauttamaan kahta varoitusliivistä työmiestä miestä siitä, ettei jalkakäytävä ole pysäköintipaikka. Selvittelyssä kestää hetki – vastapuoli ei meinaa uskoa, että nyt olisi oikeasti siirrettävä auto. Pidemmällä juttelulla tilanne kuitenkin ratkeaa, tarkastaja saa tahtonsa läpi.

Oma asenne on jälleen ratkaissut. Kari meni paikalle rauhallisesti. Selitti kärsivällisesti, miksi autoa uhkasi sakko. Rauhallinen suhtautuminen ei provosoinut vastapuolta. Tarvittaessa alun rauhallista suhtautumista olisi voinut tiukentaa aste asteelta, jos yhteistä säveltä ei olisi löytynyt.

Korttelin autorivejä silmäillessä Pekan silmät vaeltavat tuulilasista toiseen. Häntä ei kiinnosta, kuka auton omistaa – olipa tämä sitten vaikka diplomaatti. Kaikkia kohdellaan samalla lailla. ”Täytyy vain oppia pysäköimään”, Pekka tiivistää rauhallisesti.

Autoilijat eivät ole vihollisia, tätä Pekka korostaa kaikille kouluttamilleen tarkastajille. Sakottamisen syytkin voi tarkastaa kämmenmikrosta löytyvästä luettelosta – syitä löytyy kymmenittäin.

Sakkoja pyritään usein myös välttämään juttelulla, jos mahdollista. Tällä kertaa ohjeistus riittää: urheilukentän laidalla jalkapallovalmentajat siirtävät kiltisti väärin pysäköityä autoa.

Kohtaamisia auton omistajien kanssa ei siis vältetä. ”Sitä haluan aina painottaa, että emme tee työtämme salassa tai kyttää ketään nurkan takana. Emme tule puskista, emme odota, että saisimme sakottaa juuri sinua”, korostaa Pekka.

Lehdet kellastuvat lasin takana – ja kasvava päänsärky jyskyttää ohimoiden sisällä. Kahvi ei auta neljältä heräämiseen. Kiertelemme rauhallisella omakotitaloalueella – on vaikea uskoa, että täältä löytyisi turvallisuusraportin huutelijoita. Niitä, jotka sanovat, että olet ”tyhmä ja paha ihminen”.

Autoja autiomaassa

Pienellä Iivisniemen alueella pysäköintikieltoalue jatkuu – vaikka itse liikennemerkki nähtiin lähes kilometri sitten. Ohitamme auton, jonka tuulilasissa keikkuu jo yksi lappu, nyt tulee toinen. Seuraavaksi autoa odottaa nouto. Mietin, missä omistajat ovat – auto on hieno, metallinhohteinen, vaaleansininen. Matkoilla? En minä ainakaan haluaisi, että tuollainen auto hinattaisiin pois.

Päiväkodin parkkipaikalla Pekka näpyttelee sakkolaitetta suupielet tuimina. Vaikka sisällä autossa tunnelma on lämmin, ei julkisesti sovi näyttää liian hilpeältä. Siitä voisi syntyä väärä kuva – se, että tarkastajat ilkkuisivat sakotetuille. Se sama vanha kiusauskuva, jota vastaan Pekka kouluttaessaan taistelee.

Joskus sanoja ei tarvita – tiukasti yhteen hioutunut työpari ymmärtää toisiaan myös elekielellä. Pekan kiharat karkaavat lippalakin alta, lentävät villeinä tuulessa, autot päätyvät kameran muistikortille hiljaisuuden vallitessa. Mopot pääsevät venttiiliseurantaan.

Syksyisten lehtien liimautuessa auton konepeltiin sukellamme rinnettä alas, notkoon – jossa odottaa kasa hylättyjä autoja, paljon pahemmin lehtien alle hautautuneina. Samasta paikasta on kuulemma aiemminkin siivottu hylättyjä autoja pois. Ympärillä autoja valvovat pienet puumökit, ikkunat sirpaleisina.

Opet saavat noottia

Yhdeltätoista nälkä on jo huutava – olenhan syönyt aamupalan puoli viideltä, yli kuusi tuntia sitten. Onneksi miestenkin mielestä on aika kurvata takaisin tukikohdan pihaan ja avata eväsrasiat. Avaamme saman sälekaihtimilla suojatun kulmatoimiston oven, jota aamulla hapuilin – ja nyt huomaan, että sen ovenpieleen on selvästi kiinnitetty ovikello. Päällä vielä lukee ”ovikello”. Puna kohoaa vaivihkaa kasvoille, minä kun koputin. No, ei sitä voinut pimeässä nähdä.

Monien pelkäämät tarkastajat pitävät selvästi keittiöstä huolen – vaaleat, vaatimattomat pinnat kiiltävät, tiskejä ei näy altaassa. Pekka ojentaa minulle eväslukemisiksi tarkastajien työturvallisuusohjeet ja raportin – ne, joita olen tässä jutussa siteerannut. Ne ovat niin karua luettavaa, että ovat viedä ruokahalun. ”Minä tapan sinut.” Kuka noin sanoo? Juon lasin vettä päälle.

Hyvä ruoka, parempi mieli. Niin se on. Verensokerin kohoamisen myötä päänsärkykin helpottaa. Miehetkin ovat silmin nähden piristyneitä. ”No niin, minnes lähetään kruisailemaan?” he heittävät. Olisi tässä koko oma piiri tarjolla.

Ihan aluksi emme lähde merta edemmäs kalaan – vaan tarkastamme oman työpaikan viereisen parkkipaikan. Tässä voivat nyt kollegatkin saada sakkoja – minä voisin saada, jos olisin tullut tänä aamuna töihin autolla ja pysäköinyt väsymyspäissäni törtösti. Tällä kertaa kaikki säästyvät.

Armoa ei saa myöskään läheisen koulun parkkipaikka. Siellä auktoriteetit kääntyvät päälaelleen, kun opettajia sakotetaan parkkeeraamisesta mopo- ja moottoripyöräpaikoille, joita pääasiassa oppilaat käyttävät päivisin. Viimeisillä kriittisillä hetkillä koulun ovista kiiruhtaa paikalle nuori miesopettaja, hieman syyllisen näköisenä. ”Tuleeko minulle nyt sitten noottia?”

Pekka vilkaisee kädessään olevaa kämmenmikroa, autoa, miestä – ja päättää, että tällä kertaa ei tule. Mopojen ja moottoripyörien paikoille ei kuitenkaan saisi pysäköidä.

Tarkastaja ei salaa mitään

Matka kohti Matinkylää ohitamme Suurpellon asuinalueen, joka hohtaa uutuuttaan. Tähän aikaan päivästä alue näyttää aavekaupungilta – modernit kerros- ja pientalot kohoavat kohti harmaata taivasta, teiden ääriviivat ovat kuin arkkitehdin havainnekuvista vedettyjä – yhtäkään ihmistä vain ei näy. Ennen kuin kohtaamme työmiehen, joka on pysäköinyt autonsa väärään paikkaan. ”Eikö tähän muka saa pysäköidä? Kun töitäkin pitäisi tehdä!”

Mies protestoi, mutta siirtää lopulta autonsa. Asuinalueella, joka on vielä osin rakennustyömaata, haasteena on se, että pysäköintipaikat ovat vähissä. Kysymyksiä aiheuttavat vielä puutteelliset merkinnät. Tämän vuoksi rakennusvaiheen aikana suositaan huomautuksia, ja normikäytäntöön siirrytään katu kadulta sitten, kun ne valmistuvat.

Palautetta on tullut esimerkiksi vieressämme nököttävästä Siwan parkkipaikasta. Miksi toiselta puolelta hiekkakenttää löytyy sakkoja, toiselta puolelta taas ei? No, siksi, että vain toinen puoli kenttää kuuluu kaupungin valvottavaksi.

Väärinymmärryksistä huolimatta miehet vaikuttavat tyytyväisiltä elämäänsä. Katseet vaeltavat värikkäissä seinissä – näissä seinissä on käytetty luovuutta. Osa on kuin sisustuslehdistä. ”Maisema vaihtuu koko ajan, ihmiset vaihtuvat. On vapaa”, he sanovat kuin yhdestä suusta..

Suhahdamme uuden skeittipuiston ohi. Tarkastajilta löytyy mielipiteitä myös kaupungin rakentamisesta ja liikennejärjestelyistä. ”Tuossakin pitäisi olla parkkipaikka vieressä. Eivät ne skeittaajat ole kaikki 15-vuotiaita, on siellä vanhempiakin seassa. Ne tulevat omalla autolla, ja minnekäs se jätetään?” Pekka puuskahtaa.

Kaartelemme Ison Omenan ympärillä. Osuuspankin auto saa sakon siinä missä ostoksilla olevan perheenäidin. Pekka nostaa sormensa kämmenmikron näppäimille viimeisiä kertoja tämän päivän aikana. Hän tekee sen hitaasti, itsevarmasti, kun venytellen. ”Voisin kirjoittaa nopeamminkin, mutta en halua. Kirjoitan tarkoituksella hitaasti, jotta työ on näkyvää. Me emme salaile mitään.”

teksti: Saija Räsänen, tiedottaja, KAKE